keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Menetyksen monet kasvot

Tiedättekö sen tunteen kun omia ajatuksia on vaikea pukea lauseiksi? Niitä pyörittelee mielessään ja yrittää keksiä juuri oikeita sanoja. Tietyt aiheet saavat normaalisti jopa liiankin tiuhaan avautuvan sanaisen arkun lukkiutumaan. Tämäkin postaus on pyörinyt luonnoksissa jo jonkin aikaa ja tuntunut toisinaan liian henkilökohtaiselta tai toisinaan ihan päin mäntyä kirjoitetulta. Joskus on kuitenkin tärkeää ottaa härkää sarvista kiinni ja kohdata omat demoninsa.


Meistä jokainen on kokenut ja tulee kokemaan elämänsä aikana menetyksiä. On se sitten läheisen poismeno, ystävien välirikko tai vaikka työpaikka niin menettäminen kirpaisee. Menetys satuttaa ja suututtaa. Tämän kivun jokainen käsittelee omalla tavallaan ja jotkut tuntevat sitä herkemmin kuin toiset. Kenenkään toisen tuntemaa menetystä sekä surua ei pidä aliarvioida tai arvostella ja jokainen jotain itselleen tärkeää menettänyt ansaitsee lohtua.

Mitä minä sitten olen menettänyt? Kuten osa teistä jo tietääkin olen menettänyt lapseni. Vai saako sitä lapsen menetykseksi siinä vaiheessa sanoa? Oliko kyse vain kahdesta viivasta tikun varressa ja jostain epämääräisestä solumöykystä? Itsehän koin keskenmenon 21-vuotis syntymäpäiväni aamuna. Tekohymy kasvoillani marssin aamuvuoroon töihin. Tervehdin muita muka iloisena ja kesken työpäivän kiirehdin vaihtamaan housuni kun veren tulo ei pysynyt aisoissa. Vessassa käydessä näin lupauksen elämäni seikkailusta valuvan alas viemäriin. Se mikä oli ensin täydellinen yllätys ja oli pikku hiljaa muuttunut joksikin uudeksi sekä jännittäväksi, oli nyt yllättäen poissa.

Tämän jälkeen lohdutin itseäni ajatuksella, että tuolla pienellä lapsen alulla ei ollut kaikki hyvin. Että oli kaikille parhaaksi, ettei raskaus edennyt pidemmälle. Mitä turhaa surua olisikaan tuottanut jos raskaus olisi edennyt normaalisti ja lapsi olisi syntyessään todettu niin sairaaksi ettei hän siitä selviäisi. Voi sitä kaipauksen määrää jos olisin saanut hetken ihailla niitä minisiä varpaita ja sitten seurata vierestä kuinka pieni, eloton lapsi kannetaan pois. 


Minä koin menetyksen ja selvisin siitä. Tällä hetkellä makuuhuoneessa nukkuu pieni tyttö joka sai alkunsa alle kaksi kuukautta tämän jälkeen. Juuri tätä tyttöä minulla ei olisi jos mitä tapahtui ei olisi tapahtunut.

Voiko siis sanoa, että kaikella on tarkoituksensa?



Meitä voi seurata myös Instagramissa 


torstai 8. joulukuuta 2016

Fitnessmuikkelin salainen päiväkirja

Ulkona on liian kylmä. Kello näyttää vasta neljää ja pimeys on jo laskeutunut. Tuuli tuivertaa kasvoihin kun jatkan matkaa kohti päämäärääni. "Apua jäiköhän minulta kahvinkeitin päälle?" "Muistinkohan laittaa asunnon oven takalukkoon?" Yritän keksimällä keksiä syitä miksi kääntyä takaisin. Motivaatio hukassa ja kiinnostus nolla. Astun sisään lämpimään ja rupean kaivelemaan painavaa kassiani. Piipautan korttini lukulaitteeseen samalla kuunnellen painojen kolinaa taustalla. Jes täällä taas. Nimittäin salilla.

Monesti kysyn itseltäni, miksi lähdin mukaan tähän leikkiin. Myin itseni kahdeksi seuraavaksi vuodeksi salille ja nyt salaa toivon murtavani jalkani jotta saisin jäsenyyteni tauolle. Vilkaisen peilistä itseäni ja kiinnitän huomiota alleihini jotka roikkuvat pahemmin kuin yli 80- vuotiaalla isoäidilläni. Ai niin siksi. Vastaan tulee isokokoinen mies numeroa liian pienessä paidassa selkä märkänä. Käsivarsien koosta päätellen salilla on tullut käytyä useammin kuin kerran viikossa ja heti tekisi mieli pysäyttää toinen udellakseni mistä löytää moinen motivaatio. Sen sijaan tyydyn kuitenkin naureskelemaan itsekseni ajatukselle miltä itse näyttäisin moisilla lihaksilla ja pian huomaankin jo suunnittelevani omaa supersankarinimeäni. 

Naisten pukuhuoneessa käy tasainen puheensorina. Kiinnitän huomiota rouvaan, joka lisäilee reilun määrän hajuvettä "ethän käytä voimakkaita hajusteita"- kyltin vieressä. Pukeudun ripeästi upeisiin uusiin salivaatteisiini. Ei mikään ihme että ihmisiä näkee keskellä kaupunkia salipöksyissä! Tuovathan ne selvää ryhtiä myös omaan, enemmän sekä vähemmän roikkuvaan selluliittitakapuoleeni ja tunnen oloni heti hyvin urheilulliseksi. Täytynee muistaa ottaa saliselfie ennen lähtöä todisteeksi muille kuinka reipas ja uskottavasti pukeutunut olenkaan! Ja oikealla filtterillähän saa minkä tahansa kuvan näyttämään entistä paremmalle.

Salilla olo itsessään menee ihan hyvin. Lämmitellessäni pohdin uudestaan supersankarinimeäni samalla nauttien ympäröivästä raudan ja hien hajusta. Ohjelmastani päätän jättää pari liikettä väliin ihan vain koska tajusin unohtaneeni ajaa kainalokarvani ja vatsoja tehdessäni huomaan ponnistelun alkavan pierettämään. Lopulta päädyn istuskelemaan ja tuijottamaan kadehtien muiden reippailua. Kyllä minulle kuuma tuli joten jotain on vissiin tullut tehtyä. Kompuroin ylös aitiopaikaltani koska on aika poistua takavasemmalle. Jostain syystä yleiset suihkut eivät taas houkutelleet joten pukkarista ulos astuessani jälkihiki pukkaa päälle ja sieluni silmin näen ympärilläni pörräävän kärpäslauman. Kotiovella tajuan unohtaneeni ottaa selfien. Kiva eihän kukaan nyt usko, että jaksoin mennä mihinkään salille. Koska salisukkien tuoksua ei ole niin helppo ikuistaa someen joudun varmaan raahautua sinne uudestaan huomenna. 


Kieltämättä olo on liikkumisen jäljiltä ihmeen energinen. Nanosekunnin ajan ymmärrän sen salilla käymisen viehätyksen. Jalkojen lihaksia hieman särkee joten kotiin päästessäni kaivaudun sohvannurkkaan. Syön neljä Tuplan proteiinipatukkaa tuudittautuen ajatukseen, että niiden täytyy olla terveellisiä. Suunnittelen vielä rahkan hakemista jääkaapista koska sellaista tälläisen kovemman luokan fitnessmuikkelin kuuluu syödä. Itselleenhän kuitenkin kuuluu olla armollinen joten lopulta päädyn näpyttämään googlen hakukenttään pizza-online.

Löytyykös muita yhtä hurjia salilla kävijöitä?


Meitähän voi seurata myös Instagramissa 

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Sinua muistellen (koska oot niin ihana)

Jatkuvasti kuulee äitien suusta kauhistelua siitä kuinka aika kuluu liian nopeasti. Päivät kiitävät ohi hurjaa kiitoa, muuttuvat viikoiksi ja pian vuosiksi. Lapset kasvaa sekä kehittyy ja arjen haasteet väistyvät vain tehdäkseen tilaa uusille. Pienet onnistumiset sekä ilonaiheet tuovat mukanaan onnellisia hetkiä mutta aikanaan nekin jäävät vain kaukaisiksi muistoiksi. Ja muistothan haalistuvat turhan nopeasti. Elämä tuo jatkuvasti mukanaan kaikkea uutta sekä ihmeellistä ja mennyt on mennyttä.



Välillä on kuitenkin tärkeää palata niihin pieniin tärkeisiin hetkiin. Niihin elämän käännekohtiin jotka aikanaan saivat sinut hyppimään innostuksesta tai tuntemaan ylpeyttä. Muisti ei kuitenkaan ole tietokoneen tiedosto josta löytyy hakukenttä tällaisia hetkiä varten. Siksi onkin hyvä taltioida muistiin nämä pienet onnistumiset. Itsellesi sopivalla tavalla kuvien tai tekstin muodossa luoda itsellesi paikka jossa palata ihailemaan vaikka niitä lapsesi ensiaskeleita.



Jos et ole innostunut videopäiväkirjoista tai sanelukoneista mihin onkaan parempi koota tärkeät muistot kuin vauvakirjaan. Itselläni vain sattui olemaan ongelmana ettei mikään vauvakirja meinannut tuntua omalta. Huuli pyöreänä tuijotteli tyhjiä sivuja ja mietti mitä tähän kuuluukaan kirjoittaa. Mutta eräänä päivänä somen ihmeellisessä maailmassa tuli vastaan jotain ihan erilaista: Oot niin ihana- vauvakirja. Kirja joka ei sisältänyt erikoisia kuvituksia ja jonka sivut sai järjesteltyä haluamaansa järjestykseen. Tämähän ratkaisi ongelmani ja pääsin toteuttamaan itseäni juuri niin kuin itse halusin.



Vauvakirjan täyttö ei ehkä ole kaikkia varten. Toiset taas jaksavat tehdä niin ensimmäisen lapsen kohdalla ja siitä seuraavien kanssa jää se hieman unholaan. Mutta miksi et loisi itsellesi muistojen polkua niihin ilon hetkiin. Antaisi mahdollisuutta myös lapsellesi jonain päivänä palata hänen elämänsä suuriin onnistumisiin, ehkä jopa kompastuskiviin ja hetkiin joista jokainen omalla tavallaan on tehnyt hänestä ihmisen joka hän on tänä päivänä. Elämä on lyhyt ja se etenee nopeasti. Tietenkin on tärkeää kulkea nokka kohti tulevaa, saappaat mielellään oikeissa jaloissa ja jättää menneisyydessä vellominen väliin. Muistot ovat kuitenkin kultaakin kalliimpia ja onko mitään parempaa kuin silloin tällöin hymy huulilla palata siihen hetkeen kun lapsesi kutsui sinua ensimmäisen kerran äidiksi.



Onkos teistä kellään enään omaa vauvakirjaanne tallella? Entä oletteko täytelleet moista omalle lapsellenne?


Vauvakirja saatu yheistyössä Oot niin ihana kanssa


torstai 17. marraskuuta 2016

Epämääräisen lätinän kruunaamaton kuningas

Heii pitkästä aikaan! Blogi on elellyt tässä hiljaiseloa jo jonkin aikaa ja pikkuhiljaa rupeaa täällä postausvimma taas nostelemaan päätään. Päivät ovat kuluneet ohi huomaamatta mukavasti sohvannurkassa netflixin siivittäminä ja joka päivä paluu kirjoittamisen ääreen on tuntunut aina vaan työläämmältä. Mutta tästä se taas lähtee! Tauko teki hyvää ja nyt onkin kiva palailla höpöttelemään omia enemmän ja vähemmän järkeviä päähänpistojani teidän riesaksenne. 


Täällä elellään keskellä tauti kierrettä. Ensin kiusana oli enterorokko ja muutaman terveen päivän jälkeen näyttää flunssa iskeneen tähän talouteen. Löytyypähän hyvä syy istuskella juoden glögiä ja kaivellen varpaita. Kaikessa rauhassa vähän stressata joulusta ja potea huonoa omatuntoa suklaakalenterista joka tuli kokonaan popsittua naamariin näin marraskuun puolessa välissä. Joskus olen myös kuullut puhattavan joulusiivouksesta mutta näin fiksuna tyttönä ajattelin siirtää sen suosiolla esimerkiksi vuoden vaihteeseen toivoen sen pienentävän kinkun mättämisen jälkeistä vatsamakkaraa.


Ihmisenä joka voisi lätistä postauksen verran siitä, kuinka ketsuppi ei kuulu makaroonilaatikkoon ja miksi sohvatyynyyn on nykyään jäänyt pysyvä takapuolen kuva, voisin kirjoitella pidemmänkin setin tälläistä ihan täysin aiheetonta juttua. Jostain se täytyy kuitenkin aloittaa joten sanonpa vaan, että hengissä ollaan ja palattu sorvin ääreen. Edelleen pää pilvissä, eriparisukissa ja homma hanskassa mutta hanskat toistuvasti hukassa.


Mitäs ruudun sille puolelle kuuluu?

torstai 20. lokakuuta 2016

Äiti joka unohti itsensä (sis. linkin arvontaan)

Välillä kuulee sanottavan, että äidin tunnistaa pieruverkkareista, silmäpusseista ja pesemättömistä hiuksista. Jokainenhan nyt tietää, että tämä ei ole täysin totta. Monet äidit pitävät ihailtavan hyvää huolta ulkonäöstään ja verkkareita näkee myös lapsettomilla. Kai se on jollain tavalla vertauskuva sille, että äitiyden jälkeen sitä helposti unohtaa itsensä. Kaikki voimat menee lapsiarjen pyörittämiseen ja se itsestään huolehtiminen jää vähemmälle. Näin kävi myös minulle. Valitsin sen helpoimman reitin ja kulutin energiani niinä harvoina vapaahetkinä netflixin tuijotteluun.


Raskaushan muutta naista. Naama kukkii, vatsa kasvaa, iho venyy sekä paukkuu ja lapsen syntymän myötä alapää on kuin pommin jäljiltä. Kiloja on saattanut kertyä useita ja kiinnostus niiden tiputtamiseen tasan nolla. Raskausajan akne ei näytä helpottavan, raskausarvet koristavat takalistoa ja suonikohju säärtä. "Eipä tässä enää kehenkään täydy tehdä vaikutusta joten antaa olla." Salille mennään sitten joskus ja terveelliset elämäntavat alkavat aina huomenna. Pidetään ehkä huolta perus hygieniasta ja vaihdetaan alusvaatteet tarpeeksi usein, mutta hihansuussa on räkää ja sylissä kuivuneet kaurapuurot. "Mitä sitä kokoajan olla paitaa vaihtamassa kun kohta se likaantuu taas uudestaan."

Halu itsensä huoltoon täytyy aina lähteä itsestään. Jonain päivänä sitä katsoo peiliin ja ei ole tyytyväinen näkemäänsä. Terve ja hyvinvoiva ulkonäkö ei vain joku päivä herätessäsi ole tipahtanut postiluukusta. Se lähtee oikeasta ruokavaliosta, säännöllisestä liikkumisesta sekä muutenkin itsestään huolehtimisesta. Itse en ainakaan halua olla vain haamu entisestä itsestäni. 10 kiloa painavampi, kasvoiltani epämääräisen värinen olento siinä omassa äitikuplassani. Nyt kun olen ruvennut hieman katsomaan syömiseni perään ja myynyt sieluni seuraavaksi kahdeksi vuodeksi salille oli enää yksi asia jäljellä. Se jokapäiväinen itsensä huolto.


Itselläni on aina ollut suhteellisen hyvä iho. Kunnes raskaus toi mukanaan finnejä ja punoitusta. Niihin ei mikään näyttänyt tepsivät joten annoin olla. Nenäni rasvoittui, otsa kuivui ja suupielet punoittivat. Senhän sai kivasti piiloon meikillä joten ei siinä mitään. Mutta tilanne vain paheni. Olin laiska ja nukuin meikit kasvoilla. Kasvoja pestessäni käytin pirkan käsisaippuaa ja ihmettelin miksi naama kuivui entisestään. Ei vain jaksanut kiinnostaa. Sitten tuli päivä kun sain mahdollisuuden saada testiin ihan vain perusihonhoitoon tarkoitettuja aloe vera pohjaisia tuotteita. Olihan se pakko testata.

Ja niin tapasin ihanan Suvin. Selvästi asiaansa uskoen hän esitteli minulle muutaman Forever sarjan tuotteen, kertoi perusasiat ja pakkasi mukaani muutaman rasvapurkin sekä pesunesteen. Sen kummemmin mitään lupailematta antoi tuotteiden puhua puolestaan. En ole ikinä oikein tutustunut erilaisiin kosmetiikkatuotteisiin. Luottanut vain siihen, että jokainen ajaa asiansa, mutta hyvin nopeasti tuotteiden aloituksen jälkeen huomasin eron. Ihohuokoset pienenivät, punoitus hävisi ja iho tuntui voivan paremmin.


Vaikka tuotteet Aloe veran ansiosta imeytyvät hyvin ja tuoksu miellyttää omaa nenääni, on kaikista suurin syy niihin tykästymiseeni aivan toinen. Ne sopivat koko perheelle. Ei tarvitse täyttää kaappeja kaiken maailman epämääräisillä purnukoilla vaan tuotteet käyvät meidän koko poppoolle. Onhan nämä kuitenkin oman naamani lisäksi myös auttaneet pienen tyttöni atooppiseen ihottumaan ja uskoakseni ainakin toistaiseksi säästäneet meidät kortisonivoiteilta.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi lähtee pienistä teoista. Foreverin tuotteet ovat olleet meille pieni askel kohti terveempää elämää. Kyllähän sitä tiedetään, että meikillä saa paljon piiloon, mutta kyllä se ulkoinen kauneus ja hyvä itsentunto lähtee myös siitä terveestä ihosta. Jos tosissasi kiinnostuit asiasta käyppäs kurkistamassa TÄÄLTÄ lisää tuosta paljon puhutusta Aleo verasta, Foreverin tuotevalikoimasta sekä mahtavista mahdollisuuksista myös työskennellä sen parissa.



Ja nyt kipin kapin blogin Instagramin (@askelininka) puolelle nimittäin sainpa teille arvottavaksi yhden 40 euron arvoisen lahjakortin jolla pääsette shoppailemaan haluamianne Foreverin tuotteita!


Onko täällä kenelläkään muulla kokemusta Foreverista?


Yhteistyössä Suvi Seppälä

torstai 13. lokakuuta 2016

Avuton äiti

Tiedättekö sen avuttomuuden tunteen? Sen kun yrittää ja ei vaan onnistu. Välillä sana on hukassa, peukalo keskellä kämmentä tai muuten vaan taito kateissa. Sitä yrittää, puree hammasta ja kiroaa mielessään. Sättii itseään ja velloo epätoivossa. Näitä tilanteita tulee ainakin itselläni vastaan jatkuvasti. Niin äitiydessä, työelämässä sekä arjessa ylipäänsä aina kaikki ei mene niin sutjakasti kuin toivoisi.


Esimerkiksi joskushan ne vauvat itkee. Itkee ja et tiedä miksi. Vaihdat vaipan, ruokit ja hyysäät menemään ja toinen ei vain lopeta. Kylmä hiki valuu, turhauttaa ja säälittää. "Mitä minä teen väärin?" "Miksi minä en osaa?" Toisella kerralla kaikki taas menee niin kivasti kunnes alkaa epämääräinen ähellys ja kasa sitä itseään pursuaa ulos vaipasta. Mietit mistä aloitat ja minkä vaatteen riisut pieneltä ensimmäiseksi. Lisää tähän soppaan liikkuva juna sekä hukassa oleva hoitopiste. Rimpuileva ja rauhaton lapsi sekä kotiin unohtunut vaihtobody. Niin sitä kuitenkin yrittää parhaansa mukaa siivota oman lapsesi jätöksiä samalla kun toinen pistää vastaan sen minkä pystyy. Seuraavaksi kuulutetaan, että saavutte päämääräänne ja siinä sinä olet. Yltä päältä ulosteessa, puolialastoman lapsen kanssa junan käytävän nurkassa kaikki kamat levällään. Tämäkin on tullut koettua ja tunnettua itsensä niin pieneksi ja avuttomaksi kun vaan voi.

Näitähän nimittäin löytyy. On se sitten epätoivoinen yritys laittaa lasta yöunille, ulkovaatteiden pukeminen tai vaikka vain ristikoissa se sana mikä on aivan kielen päällä mutta et vain saa sitä päähäsi. On ihan ok tuntea itsensä välillä tyhmäksi ja osaamattomaksi. Meillä jokaisellahan on ne omat odotukset itsestämme ja se ennakkoluulo siitä mitä muut meiltä odottavat. Vaikka järki käskeekin antamaan itselleen hieman siimaa ja sieltä ojan pohjalta on tie vain ylöspäin, on se välillä niin hankalaa muistaa. Nolostuminen siitä mitä muut meistä ajattelevat epäonnistumisen ja turhan yrittämisen hetkellä on yleistä. Loppujen lopuksi elämämme suurimpia kriitikoita olemme kuitenkin itse itsellemme. Nämä avuttomuuden hetket saavat vain onnistumisen maistumaan paremmalta. Ne kasvattavat ja tuovat mukanaan hauskoja tarinoita päiviin jolloin olet jo valmis nauramaan omalle kädettömyydellesi.


Oletteko muut tunteneet itsenne avuttomiksi? Epätoivoisiksi sekä epäonnistuneiksi ja kaikesta sen tuomasta häpeästä huolimatta selvinneet siitä yhtenä kappaleena?

tiistai 11. lokakuuta 2016

Mutta jos mies ei halua lapsia

Onko kukaan kuullut vitsauksesta nimeltä vauvakuume? Helposti tarttuva sekä pään pyörälle laittava tauti jonka oireita ovat keskustelupalstojen vauvakuume osioiden selailu, vaatekauppojen lastenvaateosastoilla pyöriminen (joskus jopa "jemmaan" ostelu) sekä vastaantulevien vauvojen tuijottelu. Moni elämänsä aikana törmää tähän flunssaan joka ei aiheuta nuhaa eikä yskää vaan lähinnä huokailua ja kaipausta. Jostain syystä tämä kuume kuitenkin tuppaa olemaan sukupuolirasisti ja piinaa lähinnä naisia. Miksi näin? 


Aina ei saa mitä haluaa. Eiköhän meistä jokainen ole tajunnut sen jossain vaiheessa elämäänsä. Toimiva parisuhde on täynnä kompromisseja millä pyritään pitämään rauha maassa ja molemmat osapuolet tyytyväisinä. Tämä täydellinen idylli kuitenkin helposti särkyy jos suhteesta toinen rupeaa vauvakuumeilemaan. Tämä tartunnan saanut osapuoli, joka yleensä on nainen, aloittaa hienovaraisen vihjailun. Entä jos mies asiasta innostukkaan? Pikkuhiljaa vihjailu muuttuu suostutteluksi, lahjomiseksi, aivopesemiseksi, kiristykseksi, murjottamiseksi sekä riitelyksi. Kumpikaan osapuoli ei ole valmis taipumaan. Voiko naiselta evätä mahdollisuutta äitiyteen? Voiko miestä pakottaa isäksi?

Välillä törmää keskusteluihin asiasta. "Jätänkö vaan salaa pillerit pois?" "Eihän yksikään mies ole valmis isäksi kyllä se siitä sitten kun lapsi syntyy." "Dumppaanko miehen koska hän ei halua lapsia?" Vauvakuume tunnetusti pehmentää naisen aivoja ja saa toimimaan tavoin jota ei muuten hyväksyisi. Tällaisissa tilanteissa en kyllä kadehdi tuota miessukupuolta. Miten jotkut naiset ovatkaan valmiita vetämään parisuhteen alas vessanpöntöstä saadakseen haluamansa. Moraalin omaava ihminen tietää, että vanhemmuus on aina sellainen asia johon toista ei saa pakottaa. On aika punnita mikä on tärkeintä. Rakastaako toista niin paljon, että on ok sen kanssa ettei välttämättä ikinä saa lapsia.

Välillä mietin mitä olisin itse tehnyt jos vauvahaaveeni olisi saanut jyrkän kieltävän vastauksen. En tietenkään heti olisi pakannut kamojani ja poistunut ovet paukkuen. Hieman lapsellisena ihmisenä olisin varmaan polkenut jalkaa sekä murjottanut. Kaikki päivät aivastellut toista päin josko kuumeeni tarttuisi. "Hienovaraisesti" vihjaillut ja suostutellut kunnes olisin saanut mitä haluan. Mies kuitenkin suostui. Punnitsi varmaan asian niin että jos ei vastaa myöntävästi saattaa muija lähteä lätkimään. Sekin on aina plussaa, että vauvojen tekeminen on kivaa.


Lopuksi on kai pakko lisätä, että lapsiahan saadaan ei vaan hankita. Vahinkoja oikeasti tapahtuu ja välillä ihmiset jotka lapsen haluaisivat sekä ansaitsisivat eivät sitä syystä tai toisesta saa. Saattaa olla, että ikinä ei tunnu olevan oikea hetki tai valmius vanhemmuuteen. Faktahan on se, että aina löytyy tekosyitä jättää asioita myöhemmäksi. Siihen kun on oma asunto tai vakityö. Lapsi ei kuitenkaan kahlitse ketään kotiinsa. Tuohan se mukanaan omat rajoitteensa, mutta ei se estä matkustelua tai uralla etenemistä. Eikä vauva myöskään yksinään tuhoa parisuhdetta. Väsymys sekä mahdollinen kateus toisen menemisistä tietenkin antaa hyvän pohjan riitelylle, mutta ei pieleen menneestä suhteesta voi syyttää ketään kolmatta osapuolta. Täytyyhän sekin muistaa, että yleensä vanhoina päivinään sitä katuu enemmän niitä asioita joita jätti tekemättä.

Ainiin. Kyllä niitä vauvakuumeisia miehiäkin löytyy. Ne vaan tuntuvat oleilevan jossain kiven alla.


Seuraa meitä myös Instagramissa (@askelininka)


Kuvat: Heli Mielonen

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Matka elämäni keskipisteeseen

Hehee terveisiä täältä räkäpapereiden keskeltä! Blogger on viime päivät pysynyt visusti suljettuna ja aika on mennyt ihan vain arjen pyörittämiseen. Tai eihän siinä mitään pyörittämistä ole, välillä tuntuu että se menee oikeastaan toisin päin ja itse yrittää vain pysyä kärryillä.

Onhan tässä lapsiarjessa ne omat hienoutensa. Vaikka aina (yleensä) kaikki ei mene niin kuin on suunnitellut, on jokainen päivä oma seikkailunsa. Nyt kun takana on villit 1v pippalot, 1v kuvaukset sekä 1v neuvola, on tullut aika totutella päiviin jo astetta kovemmalla vaihteella kulkevan pikkutyypin kanssa. Ensimmäiset asfaltti-ihottumat poskessa sekä hampaanjäljet ylähuulessa eivät ole hillinneet menoa ja joka päivä saakin huomata mitä uusia itsensä telomispaikkoja tuo pieni, aivan kuin kengät väärissä jaloissa kulkeva tyttö löytääkin. Oppi ikä koko ikä. Vai miten se nyt menikään?



Koska äitien selviytymisopasta ei ole vielä tullut vastaan, on itse joutunut opettelemaan tämän juuri itselleen sopivan "äidinkäyttäytymismallin". Virheistään sitä pitäisi oppia ja sitä rataa. Iän ja kokemuksen tuoma viisaus on vielä toistaiseksi jäänyt myytiksi ja joka päivä sitä tuntee heräävänsä vain tyhmempänä ja tyhmempänä. Enemmänkin sitä on oppinut kuinka vähän sitä loppujen lopuksi tietää yhtään mistään mitään. Jokainen päivä kun on täynnä yllätyksiä sekä uusia seikkailuja, ei putkinäölle sekä itsensä tai muiden tuomitsemiselle jää tilaa.

Olisipa kiva lorutella menemään mitä kaikkea upeuksia sitä onkaan oppinut tänä ensimmäisenä vuotena tuon elämäni keskipisteen kanssa. Olisi kiva runollisin mielin kirjoittaa ehdottomasta rakkaudesta, pitkäjänteisyydestä sekä löydetyistä voimavaroista. Eihän se kuitenkaan niin mene. Vaikka rakkaus on kuinka ehdotonta, pitkäjänteisyys kuulostaa edelleen sadulta ja välillä voimavarat ovat piilossa sängyn alla. Jos jotain tässä on oppinut niin sen, että jos jätät iltapalaleipäsi vessäkäynnin ajaksi sohvapöydälle, on joku siitä vetänyt juustot päältä tai jos viereisestä huoneesta kuuluu kolinaa niin voi olla rauhallisin mielin kun taas liian pitkästä hiljaisuudesta kannattaa huolestua. 




Entäs te muut äidit? Mitä äitiys on teille opettanut?


Kuvat: Heli Mielonen

tiistai 27. syyskuuta 2016

Äitidraamakuningattaren tunnustukset (#badmomlista)

Blogeissa on viime aikoina pyörinyt Hannan aloittama #badmomlista haaste. Ideanahan on tunnustaa asioita jotka tekevät juuri itsestään hieman "tuhman äidin", sellaisen joka ei ehkä sovi siihen täydellisen äidin muottiin. Jokaisella meistähän on se oma käsityksemme siitä minkälainen hyvän äidin kuuluisi olla, joten näitä postauksia on ollut todella mukava lueskella.


Oma listani on homehtunut luonnoksissa jo pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt sitä edes takaisin enkä ole saanut siitä itseni kuuloista. En sitten millään. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään tämän blogin mahdollisimman todellisena enkä ole halunnut kaunistella arkeamme missään vaiheessa, joten näiden "badmom" ominaisuuksien listaaminen tuntuu jotenkin itseni toistamiselta. Juurihan minä muutama kirjoitus sitten myönsin olevani Someholisti! Välillä minullakin Menee hermo, pyörittelen päässäni niitä Kiellettyjä ajatuksia koskien päätöstäni haluta äidiksi ja joku voisi käskeä minun hävetä koska Laitoin lapseni nettiin. Olen epätäydellinen niin monella tavalla ettei nämä kaikki ominaisuudet mahtuisi edes samaan listaan.


Näitä  haasteita selailessa on käynyt selväksi, että d-vitamiinin unohtaminen silloin tällöin on enemmän sääntö kuin poikkeus. Näin myöskin meillä. Meilläkin syödään välillä aamupala sohvalla katsellen piirrettyjä koska minua laiskottaa. Oikeastaan meillä pyörii piirretyt melkein kellon ympäri vaikka niitä yleensä ei ole kukaan katselemassa. Meillä syödään joskus eineksiä ja tyttäreni on saanut jo maistaa pullaa. Eräänä aamuna hän söi aamupalaksi sipsejä koska olin niin innokkaasti keittelemässä aamukahviani sekä kananmunia joten en ollut huomannut sohvapöydälle jäänyttä kulhoa. Joskus leikkelen tytölle kulhollisen tomaattia syötäväksi vaikka ei ole ruoka-aika vaan sen takia että voin hetken keskittyä omiin juttuihini. Kun lyön varpaani sohvanjalkaan kiroilen tajuamattani kuin merimies ja lapsen tehdessä jotain ei niin sallittua mutta hauskannäköistä ensimmäinen reaktioni on hörönauru joka tietenkin saa pienen luulemaan että teko oli jollain tavalla hauskaa.

Tunnustuksia voisi jatkaa pidempäänkin. Olen äitinä ehkä turhan lepsu. Käytän liikaa rahaa lastenvaatteisiin, siivouspäiväni on aina "huomenna" ja välillä menen siitä mistä aita on matalin. Olen kaikin puolin tavallinen, välillä turhan dramaattinen ja silloin tällöin todella epävarma äiti joka kaikista huonoista tavoistaan sekä heikoista hetkistään huolimatta rakastaa äitiyttä.

Löytyykö teiltä jo oma #badmomlista?



Ja huom! Myö ollaan tytön kanssa ehdolla Kaksplussan kansiäitikilpailussa. Olisi aivan mahtavaa jos joku teistä kävisi antamassa meidän ryhmä Rämälle äänen (tai pari :D)! Olisihan tuo aivan unelma ja hieno kokemus päästä marras- tai joulukuun lehden kanteen...
---> ÄÄNESTÄMÄÄN TÄSTÄ!

perjantai 23. syyskuuta 2016

Ylpeydellä kantaen (ByPinja, sis alekoodin)

Olipa kerran, ei niin kauan sitten kiltti pieni tyttönen joka odotti ensimmäistä lastaan. Okei, koska tämä ei Disney-tarina hän ei ollut pieni eikä aina edes kiltti, eikä häntä voinut enää tyttöseksi kutsua. Mutta hän odotti ensimmäistä lastaan, sen verran ensimmäisestä lauseesta on totta. Tämä sopusuhtainen ja hyvin syöneenä kiltti naikkonen kulutti päivänsä haaveillen pienestä nyytistä. Shoppaillen liikaa vaatteita sekä rojua niin että kaapit tursusivat hän valmistautui pienen tuloon. Illat meni googletellen kaikki mielessä pyörivät kysymykset, lukien lukuisia vauvablogeja sekä seuraillen kaksplussan keskustelupalstaa. Hän oli olevinaan niin valmis ja tietoinen tulevasta, mutta kaikessa siinä hössöttämisessä hän unohti tutustua siihen yhteen hyvinkin tärkeään aiheeseen. Imetykseen.



Sitä aina oletti, että imetys on helppoa. Senkun tunkee tissin suuhun ja kaikki käy luonnostaan. Vauvan synnyttyä sitä sitten tiputtiin kovaa ja korkealta. Siis mikä ihmeen oikea imuote? Ai miksi tämä sattuu ja nännit näyttävät kuin pommin jäljiltä? Alkuajan hankaluuksista kuitenkin selvittiin ja imetyksestä tulikin mukavaa. Eipä sitäkään onnea kauan kestänyt. Mikä ihmeen sammas?? Miksi kirvelee niin vietävästi?! Purtiin huulta, itkettiin sekä imetettiin ja meinattiin jo heittää pyyhe kehään. Puolukkasurvosta vauvalle sekä omille rinnoille. Enemmän yläosattomissa hengailua kuin pornofilmissä ilmakylpyjä ottaessa. Ja niin selätettiin sammas.



Lapsen kasvaessa ehkä yöt helpottivat ja arki tasaantui, mutta imetys ei. Rintaraivareita, kiemurtelua sekä jatkuvaa raapimista. Taas meinasi usko koko hommaan loppua, kunnes vastaan tuli kuva imetyskorusta. "Korujen idea on antaa pikkukäsille turvallista näperreltävää imetyksen, sylittelyn ja kantamisen ajaksi, jolloin äiti välttyy nipistelyltä ja hiuksista kiskomiselta." Siinä vaiheessa kun ei ole enää mitään menetettävää on valmis kokeilemaan vaikka niitä taikapapuja. Korut olivat onneksi hienon näköisiä, joten vaikka lapsi ei niistä innostuisikaan ei raha menisi täysin hukkaan. Ja niin laitoin ensimmäisen tilaukseni Pinjalle. Onnekseni tämä pieni koru rauhoitti imetystuokioitamme pitkäksi aikaa kunnes ajankohtaiseksi tuli hampaiden tulon myötä niinkin ihana asia kuin pureminen, mutta siitä selviäminen onkin jo ihan toinen tarina.



Vaikka meidän imetyshetket ovat jo takanapäin, ByPinja korut kuuluvat edelleen osaksi jokapäiväistä pukeutumistani. Pikkuhiljaa kokoelmani on täyttynyt uusilla koruilla ja nyt niitä löytyykin melkein joka viikonpäivälle oma väriyhdistelmänsä. Sen lisäksi että ne ovat kauniita ne ennen kaikkea muistuttavat minua meidän rosoisen imetystaipaleen hyvistä hetkistä. Ovat muuten myös älyttömän käteviä vaipanvaihdon yhteydessä kun lapsi kiemurtelee kuin tulisilla hiilillä! Vetäessä auki napsahtavan lukon ansiosta koru on niin helppo napata kaulasta ja antaa lapselle hetkeksi ihmeteltäväksi jotta vaippa saadaan vaihdettua.


Nyt voit saada koodilla ASKELIN -10% ByPinjan koruista. Hyödynnä etu osoitteessa http://www.bypinja.com/ :) Alekoodi voimassa 23.9.-26.9.





Kuvissa näkyvät korut saatu yhteistyönä ByPinjalta.
"By Pinja on kotimainen silikonisia koruja valmistava yhden äidin ja pienen pojan yritys. Korumme on valmistettu BPA-vapaista silikoni-helmistä, kestävästä satiininarusta sekä lukosta, joka napsahtaa auki liian lujaa vetäessä."

Kuvat Heli Mielonen


Meitä voi seurata myös Instagramissa

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Linkitä blogisi!


Hahaa blogiurani ensimmäinen yritys etsiä vähän uutta luettavaa! Blogeja löytyy niin monen muotoisia, että välillä ne kultakimpaleet on vaikeaa löytää sieltä joukosta joten:

Homman nimihän on varmasti kaikille tuttu. Kirjoitat sitten blogissasi asiaa tai täysin asian vierestä linkitä se tuohon kommenttikenttään. Kirjoita myös pieni esittely siitä mitä klikatessa sopii odottaa. Ja jos tämä postausten väsääminen ei kuulu harrastuksiisi voit myös tietenkin vinkata lempiblogisi!

Laitetaanpas takarajaksi vaikka tuo kuun viimeinen eli 30.9. Tutustun tässä pikkuhiljaa jokaiseen linkitettyyn blogiin  ja kokoan sitten listan lemppareistani.

Jei!

tiistai 20. syyskuuta 2016

DIY MÄTTÖRUOKAA: Mozzarellatikut, cheddar-chilipopperssit sekä paprikamajoneesia

Täytyy syödä hyvin että jaksaa! Välillä tätäkin sanontaa tulee noudatettua liian kirjaimellisesti.. Ruoka on kuitenkin se elämän suola ja hyvässä seurassa parasta ajanviihdettä. Näin pienen tytön äitinä sitä ei kuitenkaan ole joka ilta mahdollisuus hengailla ravintoloissa nauttien niiden antimista, joten täytyy tuoda ravintolaruoka sinne kotisohvalle. Mättöruoka nyt vaan on se minunkin enemmän ja vähemmän salainen paheeni joten testiinhän lähti itsetehdyt mozzarellatikut ja cheddar-chilipopperssit (koska lähikaupasta ei löytynyt jalopenoja) nachokuorrutteella. Ja näiden seuraksihan oli pakko vääntää vielä paprikamajoneesia, jonka tekeminen oli muuten liiankin helppoa.


Paprikamajoneesi
1 kananmuna
noin 2dl rypsiöljyä
tilkka etikkaa (valkoviini-, omenaviini... mitä nyt sattuu löytymään)
2tl sinappia
mausteita (suolaa, paprikajauhetta, grillimaustetta...)
1 pieni punainen paprika

Tähän pomminvarmaan majoneesireseptiin tarvitset tuopin (tai jonkin muun korkean sekä kapean astian) sekä sauvasekoittimen. Riko huoneenlämpöinen kananmuna tuopin pohjalle ja lisää huoneenlämpöinen öljy sekä paprikaa lukuunottamatta loput aineksen. Jostain joskus luin, että munaa rikkoessa on tärkeää, että keltuainen pysyy ehjänä. Asettele sauvasekoitin tuopin pohjalle niin että se peittää kananmunan ja surruttele sekaisin rauhallisesti nostaen sekoitin ensin ylös ja sitten alas jotta öljy sekoittuu joukkoon. Ja majoneesi on valmis! Silppua vielä paprika tuotoksesi joukkoon ja laita hetkeksi tekeytymään jääkaappiin.


Chilipopperssit
tarvitsemasi määrä chilejä
cheddaria (koskenlaskijan ruuanvalmistukseen tarkoitettu cheddarpurnukka)
nachomuruja sekä kananmunaa kuorrutukseen (halutessasi pari ruokalusikallista gluteenitonta jauhoseosta)

Pese chilit, leikkaa niistä pää irti ja juoksevan veden alla poista siemenet. Lado cheddar pursotuspussiin tai pakastepussiin josta leikkaat kulman auki. Täytä chilit juustolla ja laita hetkeksi pakkaseen jotta kuorruttaessa juusto pysyy paremmin chilien sisällä. Riko toiselle lautaselle muutama kananmuna ja toiselle ihan pieneksi murustellut nachot. Kuorrute tarttuu selvästi paremmin jos lisäät murujen joukkoon hieman jauhoja. Ota täytetyt chilit pakkasesta ja pyöräytä ensin kananmunassa sekä sitten muruseoksessa. Laita taas hetkeksi pakkaseen jotta kuorrute hieman kovettuu, pyöräytä toistamiseen munassa sekä muruissa ja laita pakkaseen odottamaan paistamista. 


Mozzarellatikut
mozzarellaa 
nachomuruja sekä kananmunaa kuorrutukseen (halutessasi pari ruokalusikallista gluteenitonta jauhoseosta)

Leikkele mozzarella haluamasi kokoisiksi pötköiksi. Kuorruta chilien tavoin kahdesti käyttäen välissä pakkasessa.

Paista popperssit sekä tikut rasvakeittimessä tai kattilassa puolillaan öljyä (noin 170 astetta) välillä käännellen. Me kun emme kesken tyttöjen illan jaksaneet ruveta tiskailemaan likaisia kattiloita hoiti paistokasari hyvin tämän tehtävän. 

Ei ehkä nopeinta ruokaa valmistaa mutta niin sen arvoista. Hyvää juomaa, seuraa ja musiikkia vaan soimaan niin homma hoituu mukavasti ja lopussa kiitos seisoo. Ja suosittelen todella pakkasen hyödyntämistä tuossa kuorruttamisvaiheessa vaikka se ei olekkaan välttämätöntä! Ihan vaan oman mielenterveyden takia..




Meitä voi seurata myös Instagramissa :)

lauantai 17. syyskuuta 2016

Vauvakateus

Voi kyllä, se on iskenyt tännekkin. Kovaa ja korkealta. Onhan se ollut arvattavissa ja olen siitä täällä aikaisemminkin kirjoitellut. Nimittäin vitsaus nimeltä vauvakuume. Vauvakuumetta edelti masuikävä joka nopeasti kasvoi kasvamistaan. Asiaahan ei ole helpottanut, että lähipiirissä vauvoja näyttää tupsahtelevan kun etanoita sateella. Kädet hikoavat ja yöt ovat täynnä vauvantuoksuisia unia. Panadol ja kuppi kuumaa teetä eivät auta tähän kuumeeseen. Sen kanssa on vain elettävä.


Meidän arki on tuon tuoreen taaperon kanssa lähtenyt hyvin käyntiin. Sehän on aivan parasta kuinka toiselta saa jo aivan uudella tavalla vastakaikua. Pienen oma luonne sekä tempperamentti nostavat innokkaasti päätään ja arjen touhut sujuvat hyvin omalla painollaan. Huonosti nukutut yöt sekä hermoja raastavat itkut ovat historiaa. Hulluhan sitä täytyy olla kun haluaa jo aloittaa kaiken alusta. Mutta itselleehän ei voi mitään.


Meidän perheessä nämä muutamat viikot ovat olleet jännittävät. Sisareni sai viikko sitten suloisen poikavauvan jolle pääsen olemaan ylpeä kummitäti. Sen lisäksi sain vielä kunnian toimia kummina myös ystäväni pienelle pojalle. Aivan ihania pieniä siis löytyy nuuskuteltavaksi ja syliteltäväksi, mutta se ei ole kuitenkaan helpottanut vauvankaipuutani. Päinvastoin! Minäkin haluan! Vaikka fiksuahan olisi vielä odottaa. Antaa meidän tytölle jakamatonta huomiota, odottaa että toinen pääsee vaipoista ja ehkä hetken aikaa nauttia tästä omasta ajasta jota säännöllinen päivärytmi on tuonut tullessaan. Saa nähdä mitä tulevaisuus meille tuo tullessaan, mutta toistaiseksi keskityn pyhittämään vauvaikäväni kahteen pieneen kummipoikaani ja käsittelemään tätä ihan uutta tunnetta. Vauvakateutta. 


Postauksen kuviahan koristaa muutaman päivän ikäinen ihana siskonpoikani! Eikö olekkin suloinen!? 

Onkos teistä kukaan kärsinyt vauvakateudesta?

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Piparminttubrowniet (gluteeniton ja laktoositon)

Hmm tästähän on kovaa vauhtia tulossa leivontablogi! Älkää kuitenkaan huoliko olen aivan liian innokas kirjoittamaan enemmän ja vähemmän päättömiä lapsikuulumisia, joten näin ei tule tapahtumaan. Nyt olisi kuitenkin tarjolla meidän tytön 1v pippaloissa tarjolla olleille piparminttubrownieille ohjetta. Nää oli ihanan suklaisia ja tahmeita, juuri niin kuin brownieden omasta mielestäni kuuluukin olla.
Ohje
400g laktoositonta tummaa suklaata
300g laktoositonta voita
6 munaa
2dl hienoa sokeria
1dl fariinisokeria
5 dl gluteenitonta jauhoseosta (meillä oli käytössä semperin grov mix)
2tl leivinjauhetta
1rkl vaniljasokeria
250g piparminttukarkkeja

Koristeluun
300g sulatettua laktoositonta maitosuklaata
piparminttukarkkeja

Murskaa piparminttukarkit. Sulata suklaa ja voi kattilassa. Sekoita joukkoon munat, sokeri sekä kuivat aineet. Lisää lopuksi karkit. Kaada seos leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja paista 175 asteessa noin 15-20min (itselläni taisi olla 16). Taikina voi hyvin jäädä hieman raa'aksi, se jähmettyy kivasti jääkaapissa. Anna jäähtyä ja koristele halutessasi. Leikkele paloiksi sekä tarjoile jääkaappikylmänä.


Niin helppoa eikä tule edes paljoa tiskiä! :)



Seuratkaa meitä myös Instagramissa 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Hei, olen someholisti

Hei taas pienen tauon jälkeen. Viikko vierähti hujauksessa ilman että edes vilkaisin bloggeria. Vastaan tuli pienimuotoinen someähky ja nyt kun pahin on mennyt ohi on hyvä aika palata takaisin sorvin äärelle.

Kun palaa ajassa noin puoli vuotta taaksepäin kuvassa näkyy noin 6kk tyttövauvan äiti. Äiti, jonka puhelin oli aina äänettömällä. Äiti, jonka puhelin on useimmiten teillä tietämättömillä joten häntä on välillä hyvin hankala tavoittaa. Sitten eräänä iltana uskaltauduin aloittamaan blogin. Kaipasin jotain omaa, tekemistä sekä vertaistukea. Blogin avaamisen myötä nälkä kasvoi. Loin blogille oman instagram- tilin ja ennen kuin huomasinkaan olin liittynyt facebookiin. Huomasin olevani enemmän perillä mitä maailmalla tapahtui, löytäväni inspiraatiota ja tavoittavani useita itseni kaltaisia ihmisiä. Ja niin olinkin täysin koukussa.

Alussa pyhitin lapsen nukkumishetket puhelimeni näpräämiseen. Tytön kasvaessa uniajat lyhenivät ja lapsi pikkuhiljaa itsenäistyi. Löysin itseni istumasta keskeltä lattiaa ja pyörittelemästä peukaloitani. Toinenhan leikkii niin nätisti ja tyytyväisenä itsekseen. "Jos tässä vaikka selailisi samalla facebookia." Huomaamatta se puhelin löysikin pian tiensä jokaiseen leikkihetkeen. Minusta oli tullut äiti joka vilkuilee luuriaan hiekkalaatikolla ja heiluttelee lelua toisella kädellä sekä somettaa toisella.

Lopullinen herääminen tapahtui kun eräänä kauniina aamupäivänä seurailin naureskellen ÄiTyLIt-keskustelua (voi kyllä) ja havahduin itkuun. Lapsi oli tippunut sohvalta. Ei siinä sinänsä mitään sitähän sattuu jatkuvasti on kuinka valppaana tahansa, mutta minä en ollut edes huomannut toisen kivunneen sohvalle. Huono omatunto ja p*skamutsi-leima otsaan. Miten sitä edes kehtaa voivotella kuinka aika kuluu niin nopeasti! Kyllä, olet ehkä paikalla, mutta et läsnä. Hei herää pahvi kuului pääni sisältä. Tippumisesta selvitiin säikähdyksellä sekä yhdellä karhunkyyneleellä ja leikit jatkuivat. Puhelin hautautui sohvatyynyjen väliin ja tuijottelin tytön menoa. Aina välillä lapsi vilkaisi minua ja nosti ylpeänä lelunsa ilmaan. Onkohan hän tehnyt tätä useinkin, mutta minä en vain ole huomannut. Mitä kaikkea sitä voikaan missata kun keskittyy johonkin sellaiseen mikä voi odottaa.

Kukaan meistä ei ole täydellinen. En ole supersuorittaja vaikka haluaisinkin ja teen virheitä. Itselleen on vain välillä vaikea myöntää oma typeryytensä. Puhelimen näpräys ei ole ehkä äitiyden suurimpia syntejä, mutta jos itse tunnen siitä huonoa omatuntoa täytyy minun sitä vähentää. Nämä pienet kuitenkin ovat pieniä vain niin pienen hetken verran.

Ja kyllä, olen edelleen someholisti. Nyt vain pyrin pyhittämään sometaukoni paremmalle ajalle.



Kuulostaako tutulta?


Ja tämän someholistin löytää myös Instagramista :)

tiistai 6. syyskuuta 2016

Mustikka-valkosuklaajuustokakku (gluteeniton ja ilman liivatetta)

Meillä on hurjat testailut käynnissä lähestyviä lapsen 1v synttäreitä varten! Jotain gluteenitonta piti keksiä ja kun kerran nämä juustokakut ovat meidän perheen suosikkilistalla niin olihan se päivän selvää mikä lähti kokeiluun!


Pohja
140g gluteenittomia digestive-keksejä
70g voita

Murskaa keksit, sulata voi ja sekoita keskenään. Painele leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuuan (20cm) pohjalle.

Mustikkatäyte
1dl pakastemustikoita
0,5dl hillosokeria

Lisää kattilaan pieni loraus vettä sekä mustikat. Kuumenna liedellä sekoitellen kunnes pulpahtaa ja lisää hillosokeri. Keittele miedolla lämmöllä n.10 minuuttia.

Valkosuklaatäyte
4dl vispikermaa
250g mascarponea
280g valkosuklaata

Vatkaa kerma vaahdoksi. Sekoita joukkoon mascarpone ja sulatettu valkosuklaa. Lisää seokseen jäähtynyt mustikkatahna. Sekoita mahdollisimman vähän ja kaada keksipohjan päälle. Anna jähmettyä jääkaapissa mieluiten yön yli ja koristele haluamallasi tavalla.

Tämähän oli ihanan valkosuklaista! Jos olet suuri mustikan fani kannattaa mustikkaseos tehdä 1,5 kertaisena. Ja pohjanhan voi tehdä ihan perus kekseistäkin, joten eikun testaamaan! :)




Meitä voi seurata myös Instagramissa

maanantai 5. syyskuuta 2016

Elise 1v

Siinä se sitten meni. Meidän vauvavuosi on nyt taputeltu ja hengissä ollaan. Haikein ja innostunein fiiliksin nokka kohti taaperon rikastuttamaa arkea.


On se ollut jännä seurata tämän pienen neidin kasvua pienestä, punaisesta nyytistä ihan omaksi persoonakseen. Entinen tissitakiainen on nykyään kiltisti itsekseen leikkivä, varovainen sekä harkitse mutta kuitenkin iltavilli taaperon alku. Pyyheltää menemään hurjaa vauhtia konttaamalla ja välillä unohtaa ottaa tukea ja kävelee pitkin olohuonetta. Kiipeää innoissaan sohvalle ja osaa nykyään tulla muutenkin kuin pää edellä alas. Hakkaa ovea jos häntä ei oteta mukaan vessaan ja tekee itsekkin aamupissat pottaan. Lempileikki on koiran vesikupin kumoaminen ja äidin puhelimen piilottaminen. Täydellinen pieni tyttö vaikka välillä kiukuttaa ja vanhempia ärsyttää.


Aamut alkaa meillä nykyään ihmisten aikaan. Kello viiden herätykset ovat historiaa ja nykyään tämä pirteä herätyskello aloittaa huhuilun kahdeksalta, joskus jopa myöhemmin. Päikkäreitä uinutaan yhdet, suunnilleen 12-14 aikavälillä. Illalla mennään nukkumaan kello yhdeksen käsin syödyn iltapuuron jälkeen. Muutenkin sormiruokailu on se juttu. Makaroonilaatikot ja kinkkukiusauksen uppoaa vain omin pikku kätösin popsittuna. Onneksi on koira siivoamassa ohi menevät ruuanjämät. 1-vuotis neuvolassa ei olla vielä käyty koska äiti on saamaton ja huonomuistinen eikä ole sitä varannut. Silmissähän tuo kuitenkin kasvaa ja vaatekokokin on jo 80/86. 


Tätä ajan kulumista kun tekisi mieli päivitellä joka väliin. Kulunut vuosi oli täynnä itkua, stressiä, iloa sekä naurua. Tuntuu kun vasta hetki sitten oltaisiin kävelty niitä sairaalan käytäviä jännitystä ilmassa supistusten saattelemina. Sittenhän sitä näkee mitä uusia seikkailuja tämä seuraava vaihe tuo tullessaan.

Löytyykö keltään mitään hyviä vinkkejä taaperoarkeen? 


Seuraattehan meitä myös instagramissa :)

keskiviikko 31. elokuuta 2016

PMS

"Kuukautisia edeltävä oireyhtymä eli premenstruaalioireyhtymä (PMS) tarkoittaa ennen kuukautisia esiintyviä psyykkisiä ja fyysisiä oireita, jotka haittaavat normaalia elämää. PMS:n syytä ei tiedetä, mutta se liittyy säännölliseen kuukautiskiertoon ja häviää vaihdevuosien alettua. Perimmäinen syy on edelleen tuntematon." Lähde: Terveyskirjasto

Eräänä aamuna huomaat kiukuttelevasi tyhjälle jääkaapille. Marssit suutuspäissäsi potkimaan nukkuvaa miestä: "Miksi et käynyt kaupassa?!". Miehen uninen vastaus kertoo, että olit edellisenä iltana vaatinut päästä itse tekemään ostokset, koska hän ei osaa ikinä ostaa niitä asioita mitä haluaisit. Valitat mennessäsi vielä kovaan ääneen kuinka joudut aina tekemään kaiken itse. Lyöt varpaasi keskelle olohuonetta jääneeseen lelulaatikkoon. Mielessäsi heität laatikon seinään. Itket kipeää varvasta, smoothieta joka nyt jäi saamatta sekä dramaattisesti huokailet kuinka elämä on perseestä ja sinä ikuinen uhri. Itket vähän lisää kipeätä alavatsaasi, karjuen komennat miehen sängystä vahtimaan lasta ja painelet kengän nauhat avoinna ostamaan suklaata. Turvottaa niin ettei housujen nappi mene kiinni. Kyllähän sen miehen nyt olisi pitänyt lukea ajatuksesi ja ostaa sitä suklaata valmiiksi kaappiin.

Kuulostaako tutulta? Kerran kuukaudessa elämä potkii päähän ja mikään ei mene niin kuin pitäisi. Ärsyttää, itkettää ja sattuukin vielä. Olet katkera koska mies ei joudu kokemaan mitään sellaista. Ihan vain huviksesi tekisi mieli jättää likainen side lavuaarin reunalle muistuttamaan toista mitä juuri käyt lävitse. Aamulla herätessäsi tajuat punaiset raidat lakanassa ja taas joudut pyykinpesuun. Huomaat petauspatjankin likaantuneen ja päätät omaa laiskuuttasi vain kääntää sen ympäri ja pestä myöhemmin. Nopeasti huomaat toisen puolen likatahroista päätellen tehneesi viime kuussa saman päätöksen. Eikö kuulostakkin hyvältä?

On se välillä vaan niin hienoa olla se vauvoja sisällään kasvattava osapuoli. Tällöin toivon, että vauvat vain laskeutuisivat haikaroiden kantamana taivaasta. Sitähän sanotaan, että äitiys ei ole helppoa. Mutta rehellisesti sanoen jos jokin on vaikeaa, niin se on olla ihan vaan nainen.

Jos kuulut tähän joukkioon jota tämä joka kuukautinen tapahtuma ei niinkään hetkauta: onnea sinulle! Jos taas kuulut meihin joiden maailma järkkyy samalla kun alapääsi vuotaa: et ole yksin. Bloginko pitäisi olla täynnä yksisarvisia ja sateenkaaria? Juuri näinä päivinä siihen ei vaan kykene, ymmärrätte varmaan! Ainiin ja selviytymiskeinoja tähän kaikkeen! Ei löydy.



Seuraattehan meitä myös Instagramissa :)

maanantai 29. elokuuta 2016

Saako toisen lasta komentaa?

Sehän menee vähän niin, että jokaisella meistä on oma tapansa kasvattaa lapsensa. Kasvatusasioista saa ja pitääkin keskustella, mutta toisen ilkeä arvostelu sekä päsmäröinti ei ole oikein. Näissä asioissahan ei ole vain sitä yhtä oikeaa tietä mitä kulkea.



Luin tuossa taannoin ihanan Matun postauksen hiekkalaatikkokäyttäytymisestä. Mehän ollaan vasta todella tuore näky meidän lähileikkarilla. Tyttö kun ei vielä edes kävele niin lähinnä keinutaan tai kökötetään hiekkalaatikon nurkalla ja itse pyrin parhaani mukaan estää tyttöä popsimasta kiloa hiekkaa. Olemme siis suhteellisen harmittomia sivusta seuraajia, mutta kuinka kauan? Kohtahan tuo tyttö saattaa olla yksi riiviö muiden joukossa. Pyöriä mudassa, heittelee hiekkaa muuallekkin kun suuhunsa ja heti mahdollisuuden tullen juoksee karkuun niin nopeasti kuin pikku jaloistaan pääsee. Joten sitä täytyy ruveta ihan todenteolla miettimään tätä omaa kasvatustapaansa. Missä menee raja? Mitä pienen voi sallia tekevän sen rajoissa että lapset ovat vain lapsia?

Pakko myöntää, että itse en ole turhan tarkka. Pikku asioista nipottaminen ei ole ikinä ollut se oma juttu, joten pyrin vaan elämään päivä kerrallaan nauttien siitä mitä se meidän eteen tuo. Mutta mielestäni harmin ja mielipahan tuottaminen toiselle on väärin. Niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa löytyy kuitenkin se oikea ja väärä. Omaa lastaan saa ja pitääkin tietyissä tilanteissa ohjata oikeaan suuntaan. Joku tekee sen komentamalla, toinen vie keskittymisen toiseen asiaan kun taas toinen antaa olla ja toivoo, että lapsi oppii omista virheistään. Minullahan ei vielä juuri kokemusta kasvatuksesta löydy, joten en rupea spekuloimaan mikä näistä tavoista on paras.



Mutta entä jos käykin niin, että oma lapsesi tekee hallaa toiselle lapselle? Jos et näkisi kyseistä tilannetta, hyväksyisitkö että joku toinen vanhempi komentaa lastasi? Tai entä jos näkisitkin ja päättäisit olla puuttumatta asiaan ja joku toinen puuttuisi, kokisitko hänen astuvan varpaillesi? Lapsiakin on niin erilaisia. Nämä kaikista energisimmät tapaukset saattavat saada aikaan monenlaisia tilanteita esimerkiksi juuri siellä hiekkalaatikon reunalla.  Meneehän se niin, että jokainen äiti suojelee lastaan leijonaemon lailla ja siksi saattaa puuttua tilanteeseen jossa hänen lapseltaan viedään leluja tai heitellään hiekkalla. On lapsia jotka ovat hiljaisempia ja ujompia, joten eivät puolusta itseään jos toinen lapsi esimerkiksi lyö tai puree. Mutta juuri näiden eriävien kasvatusperiaatteiden takia itselläni on suuri kynnys sanoa mitään toisen lapselle. Onhan tietenkin ihan eri asia viedääkö lapselta lapio kourasta vai muksautetaanko sellaisella päähän, mutta varsinkin tuntemattoman ihmisen kanssa, et tunne hänen tapojaan. Sitä haluaisi kuitenkin kunnioittaa jokaisen omia valintoja omien lastensa kanssa. Joskus sitä toivoisi, että kasvatus olisi yksiselitteistä. Tai että jokainen lapsi kantaisi kylttiä "hei äitini uskoo vapaaseen kasvatukseen" tai "hei minua saa ja pitääkin komentaa". Olisihan se mahtavaa sanoa, että oma lapsi on fiksu ja hienokäytöksinen! Näin ei kuitenkaan aina ole, joten jokainen tavallaan pyrkiköön siihen, että siitä omasta lapsesta kasvaa hyvä ihminen.



Saako vieraat komentaa sinun lastasi?


Seuratkaahan meitä myös Instagramissa :)

lauantai 27. elokuuta 2016

Marjainen jugurttikakku

Oho jo toinen resepti viikon sisään! Välillä on vaan niitä kausia kun se leipominen maistuu enemmän kuin yleensä. Tällä kertaa aamupala on saanut uuden muodon kun kreikkalaisesta jugurtista ja marjoista loihdin kakun! Nami, melkein jopa "terveellistä"! :D

Pohja
140g digestive keksejä
70g voisulaa

Murskaa keksit ja sekoita joukkoon voi. Painele leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuuan pohjalle.

Täyte
2dl vispikermaa
500g kreikkalaista jugurttia
(1-2rkl tomusokeria)
Hunajaa
Marjoja (vadelmia, mustikoita, mansikoita, viinimarjoja...)
4 liivatetta

Laita liivatelehdet pehmenemään kylmään veteen. Vatkaa kerma vaahdoksi ja lisää joukkoon jugurtti. Jos haluat kakkuun makeutta lisää joukkoon tomusokeria oman maun mukaan. Lämmitä tilkka maitoa/vettä liedellä, purista pehmenneistä liivatteista ylimääräinen vesi ja sekoita kuuman nesteen joukkoon. Valuta koko ajan sekoittaen jugurttiseoksen joukkoon. Kaada 1/3 seoksesta keksipohjan päälle. Ripottele ohut kerros marjoja ja oman maun mukaan juoksevaa hunajaa (itse käytin noin 1-2 rkl per kerros). Lisää taas 1/3 jugurttiseosta sekä ohut kerros marjoja sekä hieman hunajaa. Kaada loppu seos vuokaan, halutessasi laita päälle hieman hunajaa, peitä elmukelmulla ja laita vähintään muutamaksi tunniksi, mielellään yön yöksi jääkaappiin. Itsehän en jaksanut odottaa joten kakku oli 1,5h pakkasessa ja hyvä tuli! Koristele isolla kasalla marjoja ja nauti!


Seuraa meitä myös Instagramissa