keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Ennen lasta

No nyt on äitiysloman jälkeiset pari ensimmäistä iltavuoroa takana. Työvuorot sinänsä sujuivat leppoisissa merkeissä, vaikka välillä pitikin pysähtyä muistelemaan mitä iltaisin kuuluu saada aikaiseksi. On se muuten jännä se ihmisen lihasmuisti! Jotkin asiat mitkä luulin jo unohtaneeni tulivatkin automaationa sen kummemmin miettimättä.


Entisessä elämässä ennen lasta olin usein menossa. Tukka putkella töissä, kavereiden kanssa kahvittelemassa tai reivaamassa. Vaikka ne harvat vapaat menivätkin yksinään penkkiurheillessa, olin kuitenkin paljon ihmisten keskellä. Enkä silloin osannut sitä arvostaa. Uusien ihmisten kohtaamista päivittäin työn merkeissä ja päivän lopuksi rentoutumista hyvällä porukalla viinilasin kera. Eilen sain kuitenkin taas muistutuksen siitä ajasta. Iltavuoron päättyessä lapsikin oli  jo untenmailla ja miehellä treffit pelikonsolinsa kanssa, joten kotiin ei ollut kiire. Istuin alas, tilasin lasin viiniä ja nautin hetkestä aikuisten keskellä.


Vaikka ympärillä pyörivätkin ne tutut naamat, pian tajusin etten minä ole enään se sama ihminen kuin pari vuotta sitten. Rauhassa juodun lasillisen jälkeen en voi mennä kotiin rymyämään keittiöön, katsomaan lempisarjaani auringonnousuun saakka ja nukkua iltapäivään. Kotoahan löytyy nyt lapsi. Rakas aamuvirkku joka on vaatimassa huomiota samaan aikaan kun entisessä elämässäni menin nukkumaan. Aamupäivää ei voisi kuluttaa kaivaen napaa vaan pitäisi leikkiä ja ulkoilla. Tässä vaiheessa jo laskeskelin päässäni tunteja joita ehtisin nukkua jos lähtisin nyt. Päätin kuitenkin juoda lasini tyhjäksi ja lampsia kotiin kaikessa rauhassa. Hississä rupesi jo haukotuttamaan. Sisälle päästessä farkut jäivät myttyyn makkarin lattialle ja painuin suoraan nukkumaan. Hetken aikaa ennen nukahtamista mietin mitä vanha minäni nyt tekisi. Kaivaisi pitsaa pakastimesta ja katsoisi netflixistä Orphan Blackia. Tai olisi jäänyt vielä toiselle tai kolmannelle lasillisille puhaltelemaan pois edellisen illan aiheuttamaa mahdollista krapulaa. Viimeisenä ajatuksena on kiitollisuus ettei elämäni ole enään sellaista.

Tänään aamulla vaativa herätyskelloni rupesi kiljahtelemaan kello 05:02. Jee jee tästä se taas lähtee.

(kuvat ovat jälleen ihan asiaankuulumattomat, mutta ne makuuhuoneen lattialla edelleen mytyssä olevat housut eivät tuntuneet hyvältä kuvauksen kohteelta :D)

Miten teidän elämänne on muuttunut lapsen saannin myötä?


Meitä voi seurata myös instagramissa

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Tarvitseeko äiti äitikavereita?


Monet ovat varmasti katsonut elämässään edes yhden perus amerikkalaisen nuoren elämästä kertovan elokuvan. Kuinka koulussa jokainen hengailee tietyissä omissa piireissään, mihin jakaudutaan lähinnä oman mielenkiinnonkohteiden sekä käyttäytymisen mukaan. Jos tästä voi jo päätellä, että ihmiset tuppautuvat hakeutumaan samankaltaisten yksilöiden seuraan, eikös olisikin päivän selvää, että myös äiti nauttii suuresti toisen äidin seurasta. Onhan äitiys huomattavasti laajempi käsite, kun esimerkiksi saman urheilulajin harrastaminen tai kiinnostus matematiikkaan. Myös meidän äitien joukosta löytyy monenlaista tallaajaa, jotka eivät aina ole täysin samalla aaltopituudella. Se on kuitenkin niin suuri osa elämää, että väkisinkin yhdistää hyvinkin erikaltaisiakin ihmisiä.

Muistan odotusaikana saaneeni neuvon, että kannattaa rohkeasti tutustua esimerkiksi neuvolan kautta tavattuihin odottajiin. Miksi minä niin tekisin? Olenhan tullut tällä kaverimäärällä toimeen oikein hyvin ennenkin lapsen tuloa. Mikä voisi muuttua? Nopeasti lapsen syntymän jälkeen tajusin mikä tarkoitus tällä vinkillä oli. Yksinäisyys löi kylmästi vasten kasvoja. Salakavalasti välit moneen ihmiseen viilenivät ja huomasin puhelimeni hiljentyneen. Miten tässä nyt näin kävi? Vaikka useat hyvät ystävät edelleen kyselivät kuulumisia, tunsin olevani syvällä vauva-arjessa jota heistä yksikään ei voinut käsittää.

Onneksi läheltäni löytyi kuitenkin jo muutama äiti-ihminen ja pikku hiljaa niitä on tullut lisää. Juttua piisaa enemmän kuin laki sallii, kun aiheet pyörivät raskaudessa, synnytyksessä ja lapsissa ylipäänsä. Kuinka huojentavaa onkaan kuulla, että joku on kärsinyt samoista tunteista ja ongelmista. Enkö olekkaan mikään outolintu? Täysin normaalia. Mahtavaa saada seuraa puistoon ja lastenvaatekaupoille. Ymmärrystä puolin ja toisin kun lasten kanssa kaikki ei aina mene niin kuin on suunniteltu. "Anteeksi kun olen taas myöhässä kun pukeminen oli taas sellaista raivoamista." "Nyt on pakko lähteä kun toisella on päikkäriaika." "Vauvalla on nälkä pitää pysähtyä johonkin imettämään." Ei sillä etteikö monet lapsettomatkin ystävät tätä ymmärtäisi ja kestäisi, mutta toisen äidin kanssa tiedät ainakin hänen tajuavan juuri miltä se tuntuu.

Mutta kyllä äiti tarvitsee myös niitä lapsettomiakin kavereita. Niitä joiden kanssa ei puhuta lapsista. Niitä joiden kanssa tapaamisten sopiminen on huomattavasti helpompaa, kun monen eri lapsen päiväuni ja hoidostahakuajat eivät ole rajoittamassa. Lapsettomien ystävien kanssa on niin paljon helpompaa päästää hetkeksi irti siitä äitimoodista ja olla hetken aikaa kaikkea muuta. Juhannuksen vietto vaan muistutti minua taas tästä kultaisesta käsitteestä "mammakaverit". Keskikesän juhlaa meillä nimittäin vietettiin ihan äitiporukalla. Kolme äitiä ja heidän kolme lastaan. Huutoa, kompurointia, itkua, märkiä jalanjälkiä ja päivällisenjämiä lattialla. Naurua, hyvää ruokaa, vesileikkejä, ymmärtäviä katseita ja siiderit korkkaamattomana jääkaapissa. Siitä oli juhlat äitien kesken tehty.


Toivottavasti teillä kaikilla oli mahtava juhannus!

Ja mitkäs ovat teidän ajatuksenne äitikavereista? 

torstai 23. kesäkuuta 2016

Tytön äiti

Sitähän usein sanotaan, että odotusaikana äidin oma intuitio kertoo tulevan lapsen sukupuolen. Tämä poika- tai tyttöfiilis nostaa päätään jo hyvin varhaisessa vaiheessa raskautta ja saa yleensä vahvistuksen sitten rakenneultrassa. Itse en kuitenkaan kuulu tähän onnekkaaseen kuudennen aistin omaavaan poppooseen, sillä rakenneultrassa tehdystä tyttölupauksesta huolimatta uskoin viimeiseen sekunttiin saakka vatsassani asustelevan poika.


Monestihan sitä kyseltiin kumpaa toivoisin. Vastaukseni oli hyvin oppikirjamainen "ihan sama kunhan on terve". Vasta saadessani tytön ensimmäistä kertaa syliini uskalsin myöntää itselleni sen pienen faktan, että tätähän minä salaa olin toivonut. Välillä mietin miksi se oli itselleen ja muille niin vaikea myöntää. Ajattelinko kuitenkin liikaa mitä muut sanoisivat? Pelotti mielikuva siitä kuinka tyttöä toivova äiti synnyttääkin pojan ja saa siitä hyvästä osakseen tsemppaukseksi tarkoitettuja, säälivällä äänensävyllä lausuttuja "pojat ovat niin ihania" ylistyksiä. Näin jälkeenpäin mietin oliko se varma poikafiilis jollain tavalla itsensä suojelua. Valmistautumista tulevaan, jos sieltä tuleekin se poitsu. Jomman kumman sukupuolen toivominen vaan tuntui niin väärältä. Ei se pojan saaminen olisi iloani vastasyntyneestä vähentänyt. Sukupuolesta riippumatta oma lapsi on aina oma lapsi jota rakastaa ehdoitta.


Mistäköhän tämä tyttötoiveeni sitten juontaa juurensa? Äidin ja kahden siskon kanssa kasvaneena ajatus tytöstä tuntuu luonnollisemmalta. Olen ihminen joka on katsonut Frozenin itsekseen varmaan kymmenen kertaa, rakastaa kaikkea kaunista sekä hempeää ja salaa uskoo tosielämän prinsessasatuihin. Mitä edes osaisin tehdä pojan kanssa? Auto- ja taisteluleikit tuntuvat niin kaukaisilta. Puhumattakaan siitä kun poika pikkuhiljaa kasvaa mieheksi. Olisin täysin ulapalla, kykenemätön neuvomaan sekä auttamaan. Toisiko se mukanaan vain riittämättömän tunnetta? Olisinko jopa hieman mustasukkainen lapsen isälle siitä, että hän kykenee ymmärtämään mitä poika käy lävitse?


Tytön äitinähän en loppujen lopuksi tiedä minkälaista olisi jos oman odotusajan vauvan sukupuolituntemukset olisivatkin käyneet toteen. Tällä hetkellähän elän keskellä vaaleanpunaista hattarapilveä nukkeineen ja My Little Poneineen. Uskoisin kuitenkin, että pojan kanssa elämä olisi suhteellisen samanlaista. Olenhan tähän liittyen hieman kapeakatseinen sekä vanhanaikainen ja puen tytön pinkkiin ja pojan siniseen. Joten ehkä erona tämänhetkiseen kaupassa hypistelisin niitä supersankarin vaatteita ja ostoslistalta löytyisi se ihana eri blogeissa pyörinyt autoratamatto. Uskon kuitenkin, että arjen sujuvuus on niin vauva- eikä sukupuolikohtaista, joten muuta olisi vaikea ruveta ennustamaan. Ja eihän sitä ikinä tiedä, vaikka joskus pääsisinkin kokemaan arkea myös poika kainalossa.


Myöntääkö täällä joku toivoneensa tyttöä tai poikaa?

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kiellettyjä ajatuksia

Pinnasängystä rupeaa kuulumaan epämääräistä örinää. Kuulen äänen jossain pääni sisällä siihen reagoimatta. Unessani olen saanut juuri tietää suklaalla olevan laihduttavia vaikutuksia. Supernaturalin Dean syöttää minulle mansikoita, ilman paitaa tietenkin. Aurinko paistaa ja taivaalta sataa rahaa. Todellisuudessa örinä on muuttunut tyytymättömiksi kiljahduksiksi. Uneni aurinko katoaa ja rahasade muuttuu rännäksi. Mansikat ovatkin homeessa ja Dean onkin yhtäkkiä karvainen iso mies, jonka nenässä kasvaa syylä ja joka karistelee hilsettä päälleni ja pyyhkii hikikainalonsa mekkooni. Käännän turhautuneena kylkeä. Kiljahdukset yltyvät itkuksi ja avaan silmäni. Kello näyttää 05:17. Onko pakko jo ei halua?



Todellisuudessa jokaista joskus väsyttää, turhauttaa, ärsyttää... Näinä hetkinä ei voi olla miettimättä, että missä olisikaan jos ei olisi lähtenyt mukaan tähän leikkiin. Nanosekunnin ajan kadun päätöstäsi haluta äidiksi.

Joskus se olisi niin kiva selailla vain rauhassa blogeja, katsoa siitä lempisarjasta 10 jaksoa putkeen, ottaa äkkilähtö tai käydä tyttöjen kesken tanssimassa silloin kun huvittaa. Nukkua lomalla pitkään ja aloittaa päivä kuoharilla. Kuinka paljon voikaan noin pieni, ei edes täysin tosissaan mietitty ajatus herättää häpeää ja syyllisyyttä! Miten minä kehtaan?! Tekisi mieli vetäistä itseään turpaa, käyttää oma pää vessanpöntössä. Minuthan on siunattu maailman ihanimmalla lahjalla! Kuinka moni tekisikään mitä vain saadakseen mitä minulla on. Oma lapsi. Elämä täynnä ehdotonta rakkautta.

Välillä tuudittaudun ajatukseen, että sellaisia me ihmiset vain olemme. Jatkuvasti haluamassa lisää. Kateellisia siitä kuinka ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Kukaan ei voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä jokaisen päivän jokaisena hetkenä. Mutta eihän minulla ole oikeutta ajatella näin. Sillä hetkellä kun jätimme ehkäisyn pois sitouduin jättämään hyvästit vanhalle elämälleni. Tätähän minä juuri halusin. Vain halusinko? Järkyttävää häpeää joka kerta kun haluaa jotain itselleen.

Vauva-arkeahan ei kukaan voi täysin ymmärtää ennen kuin sen itse kokee. Kuinka kamalaa kuultavaa se oman lapsen itku onkaan. Kuinka hämmentävää onkaan kaivata sitä omaa aikaa, mutta ei kuitenkaan raaski laittaa lastaan hoitoon. Miten pelottavaa onkaan rakastaa toista niin paljon. Tuttu syyllisyys nousee pintaan tätä tekstiä kirjoittaessani. Kehtaako tätä edes julkaista? Miten huono äiti tuollaisia ajattelevan ihmisen täytyykin olla? Lapseni on on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta omille ajatuksilleen ei mahda mitään.

(Loppukevennykseksi edustava kuva ilmeestäni kun olin juuri saanut lapiosta naamaan)

Osaakos täällä kukaan samaistua ajatuksiini? Häpeääkö ikinä teistä kukaan omia ajatuksiaan?


Seuraattehan meitä myös instagramissa

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Vauvan hoidon ABC

Eikö olisi kiva, jos neuvolassa jaettaisiin lyhyitä lehtisiä "yksinkertaisen ihmisen vauvan hoito-opas"? Odotus aikana mieli nimittäin täyttyi mitä oudoimmista kysymyksistä, joiden esittäminen ääneen sai tuntemaan itsensä lähinnä tyhmäksi. Joku olisi saanut hyvät naurut näkiessään sen aikaisen hakuhistoriani.


Ennen Eliseä kokemukseni vauvoista oli aika olematon. Monet ystävät olivat lapsettomia ja ei lähipiiristä muutenkaan löytynyt juuri pieniä lapsia. Mitäs jos minä rikon sen? Ensimmäiset päivät vastasyntyneen kanssa kuluivat tärisevin käsin ja epävarmalla fiiliksellä. Mites tiukalle tämä vaippa kuuluukaan laittaa? Hoitajilta tuli käsky herättää lapsi 3 tunnin välein syömään. Ikinä en saanut selitystä miksi. Ja taas google lauloi.

Aikas nopeasti varmuus oman lapsensa hoidossa kasvoi. Pian tuli huomatuksi, kuinka kylpiessä se hymynaama äitiyspakkauksen lämpömittarissa oli meidän lapselle liian kuuma ja kuinka tiukalle se vaippa kannattaa laittaa jos ei halua että lapsi ui niskaa myöten omassa ulosteessaan. Ja osaahan se lapsi muuten ihan itsekkin kertoa milloin on nälkä. Paljon tuli myös pohdittua tätä vaatetuskysymystä. Mistä sitä voi tietää mitä laittaa päälle milläkin kelillä? Fanaattisesti ravasi kokeilemassa vaunuissa nukkuvan lapsen niskaa kunnes tajusin, että eihän se lapsi suostu nukkumaan jos on liian kylmä tai kuuma. Ostinpa muuten ihan turhaan kasan 56 kokosia yöpukuja. Vauva kun alussa heräsi ja nukahti miten sattui niin eipä siinä ruvettu mitään yökkäriä vaihtamaan.


Nyt kun mietin tätä 9,5 kuukautta äitinä on varmasti monia asioita mitä olisin voinut tehdä eri tavalla, mutta on myös paljon päätöksiä mihin olen enemmän kuin tyytyväinen. En ominut lasta ja hukkunut siihen imetyspilveen, vaan meillä on pienestä asti juotu myös välillä pullosta. Maitoa tuli niin runsaasti, että sitä sai pakkaseen hyvin jemmaan ja isäkin pääsi syöttämään. Itse sain siten nukuttua pidempiä pätkiä ja olin huomattavasti hyvinvoivampi äiti. Luotin itseeni kun mieleni täytti epäilys ettei maito pelkästään enään riitä ja aloitimme kiinteät jo 4kk iässä. Ja pian nukuttiinkin jo pidempiä pätkiä. Onpa muuten myös hyvä ettei tullut tuhlattua rahaa leluihin, koska parhaat leikit meillä saadaan kaukosäätimillä ja tyhjillä rasvapurkeilla.

Hei te tuoreet äidit: kannataa muuten oikeasti nukkua kun lapsi nukkuu, vaikka se oma aika meneekin sitten siinä. Ja kannattaa oikeasti nauttia niistä pitkistä imetystuokioista leffoja sekä sarjoja seuraillen, koska pian sinulla ei ole enään aikaa katsella televisiota. Paras vinkki kuitenkin mitä voin esikoistaan hoitaville äideille antaa on vain luottaa itseensä (ainiin ja tietenkin se, että kosteuspyyhkeet ovat maailman paras keksintö). Sinähän se parhaiten tunnet oman lapsesi ja pitkälle pötkii pelkällä maalaisjärjellä. Aina ei tarvitse kuunnella muiden ohjeita, varsinkaan jos itse on yhtään epävarma asiasta. Vaikka se pieni onkin niin hauraan oloinen, ei se kuitenkaan ole niin helposti särkyvä kuin voisi luulla. Neuvolasta ja äitikavereiltasi saat ehkä kultaakin kalliimpia vinkkejä, mutta loppujen lopuksi teet aina itse päätökset lapsesi hoitoon liittyen.


Mitkäs ovat teidän parhaimmat hoitovinkkinne?

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Super helppo ja nopea kakku kesän juhliin

Sanokaa hep! jos tykkäätte leipoa kaurakeksejä, koska ne on vaan niin hyviä ja helppoja. Tässä reseptissä kaurakeksit saavat ihan uuden tehtävän, kun ne saavat seurakseen mascarpone-kermatäytteen sekä ihania raikkaita marjoja. Niistä on tämä herkullinen kakku tehty.

Kaurakeksit
140g voita
2dl sokeria
1rkl vaniljasokeria
4dl kaurahiutaleita
1dl vehnäjauhoja
1,5tl leivinjauhetta
2 munaa

Sulata voi kattilassa ja lisää kaikki loput aineet. Jaa taikina neljään tai viiteen osaan, riippuen monta kerrosta kakkuusi haluat. Paista jättikeksit 200 asteessa noin 7-9 minuuttia kunnes ovat saaneet kauniin värin.

Mascarponevaahto
4dl vispikermaa
200g mascarponea
0,5dl tomusokeria
2rkl vaniljakreemijauhetta

Vatkaa kerma ja kreemijauhe vaahdoksi ja sekoita joukkoon mascarpone ja tomusokeria.

Levitä keksien päälle mascarponea ja erilaisia marjoja (mustikkaa, vadelmaa, mansikkaa, viinimarjoja...). Kokoa keksit päällekkäin ja ihana kaurakeksikakku on valmis!



sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Ruuhkavuodet?

No huh nyt oisi ensimmäinen viikko töihin paluun jälkeen taputeltu. Työvuorojahan tähän viikkoon ei mahtunut kuin pari, mutta onko ilmassa havaittavissa kuitenkin pientä väsymystä? No ei todellakaan! On se kumma miten vauva arki maistuu niin paljon paremmalta kun pääsee välillä ihmisten keskelle vähän tuulettumaan!


Olenhan onnekas siinä asiassa, että meiltä löytyy kotoa myös se isä. Isä, joka saa lapsemme kerta toisensa jälkeen nauramaan ja jonka parrasta on niin kiva kiskoa. Eli ei ole siis kyse, ettenkö olisi aikasemminkin päässyt ulos asunnosta ihan itsekseni. Töihin mennessä se on vain ihan eri asia. Ei tarvitse tuntea minkäänlaista huonoa omatuntoa, että itsekkäänä huonona äitinä haluan jotain itselleni. Nyt minulla on oikeasti hyvä syy jättää lapsi ja mies keskenään, koska menen vain tekemään osani tästä arjen pyörittämisestä. Menen tienaamaan leipää pöytään (lastenvaatteisiin :P) ja samalla imemään itseeni sitä aikuisten tuomaa energiaa.


Eli onko meillä nyt alkanut ne kuuluisat ruuhkavuodet?! Pieni lapsi ja kaksi työssä käyvää aikuista. Iltapäivällä läpsystä vaihto kun toinen tulee aamuvuorosta ja toinen lähtee iltaan. Mitä ne ruuhkavuodet edes tarkalleen ovat? Alati väsyneet vanhemmat jotka toivovat muutaman lisätunnin vuorokauteen? Suuria kysymyksiä: "Kuka ehtii lenkittää koiran?" "Kuka jaksaa imuroida?" Harvoina yhteisinä vapaina ei aika näytä riittävän kaikkeen haluttuun ja välillä kun olisi nyt niin kiva vaan hetki makoilla kolmestaan sohvalla. Meillä ei onneksi vielä ole näin. Toistaiseksi arki pyörii hyvin ja kaikki langanpäät ovat vielä käsissä. Toisaalta saattaa muuttua ääni kellossa kun työviikkoja on takana useampi, mutta onneksi vielä elellään positiivisissä fiiliksissä.

(Kuvistahan välittyy hyvin meidän tytön tämän päiväiset markkinafiilikset)

Mahtavaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa työviikkoa! Tämä äiti rupeaa valmistautumaan nukkumaan menoon ja huomiseen aamuvuoroon. :)


Seuraa meitä myös instagramissa

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Imetyksestä

Ensin lapsi saa alkunsa teistä, kasvaa sisälläsi pienestä solumöykystä ihan oikeaksi ihmiseksi ja lopulta se olet sinä joka pääset vielä tuottamaan ravinnon tälle uudelle tulokkaalle. Ainahan se ei mene ihan ongelmitta ja aina tämä ravinnontuotanto ei itsestäsi riippumattomista syistä onnistu ja se ei tee kenestäkään yhtää sen parempaa tai huonompaa vanhempaa. Moni äiti pääsee kuitenkin kokemaan tämänkin pienen ihmeen. Imetyksen.


Tunsin itseni onnekkaaksi kun jo toisena päivänä synnytyksen jälkee se kaamea sairaalapaita oli napaan asti maitolänttien peitossa. Olisin ehkä jopa osannut arvostaa sitä enemmän, jos takana olisi ollut kokemusta hankalasta tai epäonnistuneesta imetyksestä. Oli kuitenkin käsillä ensimmäinen kertani tälläisten asioiden äärellä. Loppujen lopuksi oli todella vähän miettinyt koko imetyksen onnistumista ja päähäni oli vain pinttynyt olettamus, että totta kai imetetään. Miten se nyt ei voisi muka onnistua?

Alusta alkaen olen tuntenut helpoimmaksi imettää istualtaan. Epparista huolimatta tämä onnistui ilman suurempia tuskia ja tunsin lapsen saavan näin parhaiten otteen. Toisena yönä sairaalassa rupesi kyllä kieltämättä paikat puutumaan kun lapsi oli rinnalla koko yön. Tilaili kai maitoa. Kolmantena päivänä pelkäsin jo lapsen tukehtuvan maidon suihkutessa pihalle. 

Alku vauvan kanssa oli pelkkää sohvalla istuskelua ja netflixin tuijottelua. Nyt kun katson tuota joka paikkaan poukkoilevaa lasta oikein kaipaan sitä. Silloin se turhautti ja ärsytti. Jostain syystä otin hirveää stressiä, että taas se haluaa maitoa. Totta kai se vastasyntyneen nuuskuttelu ja ihailu oli kivaa, mutta en osannut arvostaa niitä monen tunnin yhteisiä hetkiä. Kauhean helppoahan se oli vaan olla möllöttää, mutta heti alusta alkaen kaipasin kuitenkin niitä lyhyitä tuokioita ihan vain itseni kanssa.

Kai se on kuitenkin pakko myöntää, että ennen omaa lasta suhtauduin imetykseen hieman eritavalla. Kun kohtasin imettäviä äitejä en oikein tiennyt mihin katsoa ja tunsin oloni kiusaantuneeksi. Totta kai olen aina järjellä ajatellut sen olevan luonnollista kuin mikä, mutta mitä sitä itselleen mahtaa. Nykyään taas vastaan tuleva imettävä äiti ei häiritse, vaikka koenkin vielä omat imetystuokioni aika henkilökohtaiseksi. En ole äiti, jonka tulet näkemään ravintolassa tai kauppakeskuksessa tissi tiskillä, vaan hiippailen edelleen tekemään sinne hiljaiseen nurkkaan tai vessaan.

Usein tulee vastaan kysymys "imetätkö vielä". Meillä maito on riittänyt näinkin pitkälle joten kyllä. Kyllähän tämä matkani maitobaarina lähenee jo loppuaan. Imetyskerrat vähenivät ensin lyhyiksi piipahduksiksi. Nykyään taas enään noin kerran päivässä, yleensä heti aamusella, pääsemme viettämään tytön kanssa vähän tätä laatuaikaa. Oma tavoitteeni oli imettää neljä kuukautta ja sen jälkeen olen ottanut asian kanssa rennosti. Aion jatkaa tätä niin kauan kun maitoa riittää ja lapsi näyttää sitä kaipaavan. Tämä uusi ja mahtava maailma on vaan niin mielenkiintoinen, että on se ruvennut tyttöä äidin tissejä enemmän kiinnostamaan.


Minkäslaisia imetystaipaleita teiltä löytyy?

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Jos yksi ei riitä?

Mikä on se oikea lapsiluku? Tähän kysymykseenhän ei taida sitä yhtä ja oikeaa vastausta löytyä. Ainahan ei kaikki mene niin kuin elokuvissa ja joillekin niitä lapsia pukkaa yksi toisensa jälkeen kun taas toisille ei siunaannu toiveista huolimatta yhtään. Itsehän kuitenkin uskon sanontaan "suurin lahja mitä vanhemmat voivat lapselleen tarjota on sisarus".

Välillä mietin mistä tämä ajatus juuri kahdesta lapsesta on päähäni pinttynyt. Minullahan oli jo ala-aste ikäisenä ajatus, että kun olen 25 minulla on mies, kaksi lasta, koira ja omakotitalo. Eihän sitä silloin vielä tajunnut mitään asuntolainoista tai että ei ne lapset aina tule kuin tilauksesta. Toisaalta, vaikka omakotitalo onkin vielä kaukana, olen aika hyvin 8- vuotiaan minäni aikataulussa. Mies, koira ja yksi lapsihan sitä jo löytyy ja vauvakuume rupeaa jälleen nostamaan sitkeästi päätään.

Sitten herääkin iänikuinen kysymys tästä oikeasta ikäerosta. Onko edes olemassa sellaista? Itselläni on todella läheiset välit alle kaksi vuotta nuoremman sisareni kanssa. Vaikka lapsuus olikin täynnä riitelyä, on meillä kuitenkin aina ollut toisemme. Mitä se kertoo, että kun meidät päiväkodissa laitettiin eri ryhmiin, seisoimme ulkoiluajan pitäen aidan raosta toisiamme kädestä kunnes sisko oli pakko siirtää meidän isojen puolelle. Miksi en haluaisi tarjota omalle tyttärelleni mahdollisuutta saada tälläistä elinikäistä ystävää?

Järkihän sitä käskee esikoisen ollessa kuitenkin alle vuoden ikäinen malttamaan vielä, mutta mitä sitä itselleen mahtaa. Kateellisena vilkuilen maha pystyssä taapertavia naisia ja haaveillen huokailen nähdessäni kuvia vastasyntyneistä pienokaisista. Toisaalta ne valvotut yöt ovat vielä liiankin hyvin muistissa. Olisihan se kiva nauttia hetken tästä tasaantuneesta arjesta. Nukkua yöt heräämättä muutaman tunnin välein ja juoda aamukahvinsa rauhakseen ilman, että joku koko ajan roikkuu tississä kiinni.
Mutta eihän mikään mene ikinä niin kuin suunniteltu, joten sittenhän sen näkee. Onkohan minulla kymmenen vuoden päästä yksi vai jopa kymmenen lasta?

(joko hälle kaveri? :D)

Onko teillä unelmien lapsilukua?

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Joko potalle?

Apua joko se on aika aloitaa pottaharjoitukset? Sainpas tuossa taannoin hienovaraisen huomautuksen, että olisi aika tytön kanssa ruveta harjoittelemaan tuota potalla istuskelua. Nyt onkin koko ilta käyty läpi verkkokauppojen pottavalikoimaa ja näin nykyaikaisena äitinä googletettu menemään suurta kysymystä: "koska on aika aloittaa pottaharjoitukset". Aikas laidasta laitaan vastauksia tähän kysymykseen löysin ja nyt onkin pää niin pyörällä kuin mahdollista.
Onpas kyllä varsinainen postauksen aihe, mutta enpä olisi ikinä uskonut, että tästäkin tulee meillä vielä päivän kysymys! No nyt on potta tilauksessa. Oli muutes hyvin hankala päättää mitä tilata, kun niitäkin oli varsin suuri valikoima. Saa nähdä miten tuo tyttö siinä malttaa istuskella.

Vinkkejä otetaan vastaan! Koska teillä on aloiteltu pottailu?



lauantai 4. kesäkuuta 2016

Miksi pitää kilpailla?

Äitiyden myötä olen huomannut sortuvani usein vertailemaan omaa lastani sekä kykyäni kasvattaa häntä muihin äiteihin. Tämä paha tapa tulee esille vahingossa tuolta takaraivon perukoilta ja vaikka sitä ei ääneen lausuisikaan pyörii se mielessä. Väkisinkin tälläinen käytös tuo elämääni turhia murheita sekä joskus jopa selvää alemmuuden tunnetta.


On sitten kyse lapsen liikkeelle lähdöstä, hampaista, hiusten kasvusta tai vaatekoosta, aina jossain on asiat tehty nopeammin tai paremmin. Jokainen tietää, että lapset kasvaa sekä kehittyy eri tahtiin ja niin se vaan menee. Välillä vaan tuntuu kun kerrot lapsen oppineen jotain vastauksena on, että kyllä meidän lapsi jo osasi sen niin ja niin kauan aikaa sitten. Miksi pitää saman tien laitaa pystyyn vastakkainasettelu, kilpailutilanne, vertailla?

Äitiydessähän se vasta kilpaillaan. Kuka tekee kaikki ruuat itse, toinen siivoaa ahkerammin kun toinen ja kolmannen lapsi on jo koulussa eikä ole ollut kertaakaan yökylässä. Tietyissä piireissä omaa äitinä oloaan nostetaan alustalle ja muiden itsetuntoa koitetaan saada sinne pohjamutiin. Kilpaillaan vaunumerkeillä, vaaterunsaudella ja kuka nyt sattuu järjestämään hienoimmat synttämäpäivät koristeluineen ja leipomuksineen. Tuore äiti saattaa tuntea itsensä niin pikkuruiseksi ja epäonnistuneeksi näiden supersuorittajien keskellä.


Tämä tekstihän on kirjoitettu yleistäen. On oikeasti olemassa ihmisiä jotka siivoavat koska vihaavat sotkua eivätkä osoittaakseen muille mitään. Toinen koko sydämmestään rakastaa ruuanlaittoa joten lasten ruokien valmistus tuo suurta iloa ja kolmas nauttii juhlien järkkäämisestä joten kaunis synttärikoristelu on se vuoden kohokohta. Silti löytyy näitä jotka ovat esimerkiksi keskustelupalstoilla vilpittömän ohjeistuksen sijaan tuomitsemassa muiden tekoja sekä päätöksiä. Toivottavasti jokaiselta äidiltä löytyy sieltä vierestä joku muistuttamassa, että jokaisella meillä on omat tapamme hoitaa lapsemme eikä sitä tulisi verrata muihin. On ihan ok ostaa soseet valmiina ja jos siltä tuntuu niin käydä välillä tuulettumassa. Antaa niiden kiillottaa omaa sädekehäänsä arvostelemalla jos se heille niin paljon iloa suo.


Onkos täällä muita jotka ovat törmänneet turhaan arvosteluun?


Meitä voi seurata myös instagramissa

torstai 2. kesäkuuta 2016

Elämäni pullasorsana

Tänä päivänä salilla käynti ja terveellinen ruokavalio taitavat olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Enään ei riitä pelkkä laiha olemus vaan tarvitset myös lihasta sekä muotoja juuri niissä oikeissa paikoissa. Vaikka varsinkin näin somessa se julkinen painostus näyttää täydelliseltä on suuri, olen minä kuitenkin tottunut ja tyytyväinen elämääni pullasorsana.


Tässä terveellisen ja hyvinvoivan elämän mittakaavassa jo aamuni alkaa väärin. Saatan aloittaa päivän parilla palaa suklaata aamukahvin kanssa ja jos maito on loppu (mitä tapahtuu usein) saatan juoda kahvini kunnon kuohukermalla. Vaikka pidänkin salaateista ja saatan välillä kotona niitä itselleni vääntää, käyn usein ulkona burgerilla. Ystävien kanssa kahvitellessa tarjottimelleni valikoituu se voisilmäpulla ja tämän lisäksi saatan illalla vääntää vielä kasan brownieita. Jos tämä saa minut onnelliseksi, miksi saan kuitenkin ruokailutottumuksistani pitkiä tuomitsevia katseita?

Mitä liikuntaan tulee olen varmaan yksinkertaisesti liian laiska ja saamaton. En suinkaan tuomitse kokeilematta, onhan minullakin takana jonkinlainen saliura. En jäänyt missään vaiheessa liikuntaan koukkuun, joka kerta salille raahautuminen oli työn sekä tuskan takana ja siellä ollessani tuijottelin kelloa milloin voin lähteä pois. Välillä innostun taas ostamaan salikortin ja uudet hienot salivaatteet. Innoissani marssin urheilemaan, otan pari selfietä fiilistellen tätä upeaa uutta elämää, mutta jo parissa päivässä salikortti jää lompakon pohjalle ja salivetimet kaapin nurkkaan. Kyllä tämän tytön liikkuminen jää tuon koiran kanssa haahuiluun ja vaunujen kanssa kaupasta toiseen ravaamiseen.

Nyt ei ole kyse siitä, ettenkö arvostaisi ja ehkä jopa salaa kadehtisi näitä näyttäviä fitnessmuijia. Ettenkö ihailisi kykyä elää syömistään säännöstellen ja liikkumisesta nauttien. Se ei vain ole minua varten. Säilytän yöpöydän laatikossani suklaata ja välillä tekee mieli syödä pizzaa aamupalaksi. Peiliin katsoessani saatan olla vähän sellainen tasapaksu mötkäle, mutta tunnen oloni itsevarmaksi ja hyväksi. Ja eipä ole vielä kertaakaan mies ruvennut hoilaamaan minulle sitä " Ei tilaa ole sinulle mun sontsan alla" biisiä.

Tästähän herää se kysymys, että mitä oikein opetan elämästä lapselleni. Lyhyesti sanottuna lapseni ei syö niin kuin minä ja hän saa halutessaan aloittaa oman elämänsä pullasorsana sitten kun en enää siihen voi vaikuttaa.


Löytyykö muita pullasorsia? :D