torstai 20. lokakuuta 2016

Äiti joka unohti itsensä (sis. linkin arvontaan)

Välillä kuulee sanottavan, että äidin tunnistaa pieruverkkareista, silmäpusseista ja pesemättömistä hiuksista. Jokainenhan nyt tietää, että tämä ei ole täysin totta. Monet äidit pitävät ihailtavan hyvää huolta ulkonäöstään ja verkkareita näkee myös lapsettomilla. Kai se on jollain tavalla vertauskuva sille, että äitiyden jälkeen sitä helposti unohtaa itsensä. Kaikki voimat menee lapsiarjen pyörittämiseen ja se itsestään huolehtiminen jää vähemmälle. Näin kävi myös minulle. Valitsin sen helpoimman reitin ja kulutin energiani niinä harvoina vapaahetkinä netflixin tuijotteluun.


Raskaushan muutta naista. Naama kukkii, vatsa kasvaa, iho venyy sekä paukkuu ja lapsen syntymän myötä alapää on kuin pommin jäljiltä. Kiloja on saattanut kertyä useita ja kiinnostus niiden tiputtamiseen tasan nolla. Raskausajan akne ei näytä helpottavan, raskausarvet koristavat takalistoa ja suonikohju säärtä. "Eipä tässä enää kehenkään täydy tehdä vaikutusta joten antaa olla." Salille mennään sitten joskus ja terveelliset elämäntavat alkavat aina huomenna. Pidetään ehkä huolta perus hygieniasta ja vaihdetaan alusvaatteet tarpeeksi usein, mutta hihansuussa on räkää ja sylissä kuivuneet kaurapuurot. "Mitä sitä kokoajan olla paitaa vaihtamassa kun kohta se likaantuu taas uudestaan."

Halu itsensä huoltoon täytyy aina lähteä itsestään. Jonain päivänä sitä katsoo peiliin ja ei ole tyytyväinen näkemäänsä. Terve ja hyvinvoiva ulkonäkö ei vain joku päivä herätessäsi ole tipahtanut postiluukusta. Se lähtee oikeasta ruokavaliosta, säännöllisestä liikkumisesta sekä muutenkin itsestään huolehtimisesta. Itse en ainakaan halua olla vain haamu entisestä itsestäni. 10 kiloa painavampi, kasvoiltani epämääräisen värinen olento siinä omassa äitikuplassani. Nyt kun olen ruvennut hieman katsomaan syömiseni perään ja myynyt sieluni seuraavaksi kahdeksi vuodeksi salille oli enää yksi asia jäljellä. Se jokapäiväinen itsensä huolto.


Itselläni on aina ollut suhteellisen hyvä iho. Kunnes raskaus toi mukanaan finnejä ja punoitusta. Niihin ei mikään näyttänyt tepsivät joten annoin olla. Nenäni rasvoittui, otsa kuivui ja suupielet punoittivat. Senhän sai kivasti piiloon meikillä joten ei siinä mitään. Mutta tilanne vain paheni. Olin laiska ja nukuin meikit kasvoilla. Kasvoja pestessäni käytin pirkan käsisaippuaa ja ihmettelin miksi naama kuivui entisestään. Ei vain jaksanut kiinnostaa. Sitten tuli päivä kun sain mahdollisuuden saada testiin ihan vain perusihonhoitoon tarkoitettuja aloe vera pohjaisia tuotteita. Olihan se pakko testata.

Ja niin tapasin ihanan Suvin. Selvästi asiaansa uskoen hän esitteli minulle muutaman Forever sarjan tuotteen, kertoi perusasiat ja pakkasi mukaani muutaman rasvapurkin sekä pesunesteen. Sen kummemmin mitään lupailematta antoi tuotteiden puhua puolestaan. En ole ikinä oikein tutustunut erilaisiin kosmetiikkatuotteisiin. Luottanut vain siihen, että jokainen ajaa asiansa, mutta hyvin nopeasti tuotteiden aloituksen jälkeen huomasin eron. Ihohuokoset pienenivät, punoitus hävisi ja iho tuntui voivan paremmin.


Vaikka tuotteet Aloe veran ansiosta imeytyvät hyvin ja tuoksu miellyttää omaa nenääni, on kaikista suurin syy niihin tykästymiseeni aivan toinen. Ne sopivat koko perheelle. Ei tarvitse täyttää kaappeja kaiken maailman epämääräisillä purnukoilla vaan tuotteet käyvät meidän koko poppoolle. Onhan nämä kuitenkin oman naamani lisäksi myös auttaneet pienen tyttöni atooppiseen ihottumaan ja uskoakseni ainakin toistaiseksi säästäneet meidät kortisonivoiteilta.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi lähtee pienistä teoista. Foreverin tuotteet ovat olleet meille pieni askel kohti terveempää elämää. Kyllähän sitä tiedetään, että meikillä saa paljon piiloon, mutta kyllä se ulkoinen kauneus ja hyvä itsentunto lähtee myös siitä terveestä ihosta. Jos tosissasi kiinnostuit asiasta käyppäs kurkistamassa TÄÄLTÄ lisää tuosta paljon puhutusta Aleo verasta, Foreverin tuotevalikoimasta sekä mahtavista mahdollisuuksista myös työskennellä sen parissa.



Ja nyt kipin kapin blogin Instagramin (@askelininka) puolelle nimittäin sainpa teille arvottavaksi yhden 40 euron arvoisen lahjakortin jolla pääsette shoppailemaan haluamianne Foreverin tuotteita!


Onko täällä kenelläkään muulla kokemusta Foreverista?


Yhteistyössä Suvi Seppälä

torstai 13. lokakuuta 2016

Avuton äiti

Tiedättekö sen avuttomuuden tunteen? Sen kun yrittää ja ei vaan onnistu. Välillä sana on hukassa, peukalo keskellä kämmentä tai muuten vaan taito kateissa. Sitä yrittää, puree hammasta ja kiroaa mielessään. Sättii itseään ja velloo epätoivossa. Näitä tilanteita tulee ainakin itselläni vastaan jatkuvasti. Niin äitiydessä, työelämässä sekä arjessa ylipäänsä aina kaikki ei mene niin sutjakasti kuin toivoisi.


Esimerkiksi joskushan ne vauvat itkee. Itkee ja et tiedä miksi. Vaihdat vaipan, ruokit ja hyysäät menemään ja toinen ei vain lopeta. Kylmä hiki valuu, turhauttaa ja säälittää. "Mitä minä teen väärin?" "Miksi minä en osaa?" Toisella kerralla kaikki taas menee niin kivasti kunnes alkaa epämääräinen ähellys ja kasa sitä itseään pursuaa ulos vaipasta. Mietit mistä aloitat ja minkä vaatteen riisut pieneltä ensimmäiseksi. Lisää tähän soppaan liikkuva juna sekä hukassa oleva hoitopiste. Rimpuileva ja rauhaton lapsi sekä kotiin unohtunut vaihtobody. Niin sitä kuitenkin yrittää parhaansa mukaa siivota oman lapsesi jätöksiä samalla kun toinen pistää vastaan sen minkä pystyy. Seuraavaksi kuulutetaan, että saavutte päämääräänne ja siinä sinä olet. Yltä päältä ulosteessa, puolialastoman lapsen kanssa junan käytävän nurkassa kaikki kamat levällään. Tämäkin on tullut koettua ja tunnettua itsensä niin pieneksi ja avuttomaksi kun vaan voi.

Näitähän nimittäin löytyy. On se sitten epätoivoinen yritys laittaa lasta yöunille, ulkovaatteiden pukeminen tai vaikka vain ristikoissa se sana mikä on aivan kielen päällä mutta et vain saa sitä päähäsi. On ihan ok tuntea itsensä välillä tyhmäksi ja osaamattomaksi. Meillä jokaisellahan on ne omat odotukset itsestämme ja se ennakkoluulo siitä mitä muut meiltä odottavat. Vaikka järki käskeekin antamaan itselleen hieman siimaa ja sieltä ojan pohjalta on tie vain ylöspäin, on se välillä niin hankalaa muistaa. Nolostuminen siitä mitä muut meistä ajattelevat epäonnistumisen ja turhan yrittämisen hetkellä on yleistä. Loppujen lopuksi elämämme suurimpia kriitikoita olemme kuitenkin itse itsellemme. Nämä avuttomuuden hetket saavat vain onnistumisen maistumaan paremmalta. Ne kasvattavat ja tuovat mukanaan hauskoja tarinoita päiviin jolloin olet jo valmis nauramaan omalle kädettömyydellesi.


Oletteko muut tunteneet itsenne avuttomiksi? Epätoivoisiksi sekä epäonnistuneiksi ja kaikesta sen tuomasta häpeästä huolimatta selvinneet siitä yhtenä kappaleena?

tiistai 11. lokakuuta 2016

Mutta jos mies ei halua lapsia

Onko kukaan kuullut vitsauksesta nimeltä vauvakuume? Helposti tarttuva sekä pään pyörälle laittava tauti jonka oireita ovat keskustelupalstojen vauvakuume osioiden selailu, vaatekauppojen lastenvaateosastoilla pyöriminen (joskus jopa "jemmaan" ostelu) sekä vastaantulevien vauvojen tuijottelu. Moni elämänsä aikana törmää tähän flunssaan joka ei aiheuta nuhaa eikä yskää vaan lähinnä huokailua ja kaipausta. Jostain syystä tämä kuume kuitenkin tuppaa olemaan sukupuolirasisti ja piinaa lähinnä naisia. Miksi näin? 


Aina ei saa mitä haluaa. Eiköhän meistä jokainen ole tajunnut sen jossain vaiheessa elämäänsä. Toimiva parisuhde on täynnä kompromisseja millä pyritään pitämään rauha maassa ja molemmat osapuolet tyytyväisinä. Tämä täydellinen idylli kuitenkin helposti särkyy jos suhteesta toinen rupeaa vauvakuumeilemaan. Tämä tartunnan saanut osapuoli, joka yleensä on nainen, aloittaa hienovaraisen vihjailun. Entä jos mies asiasta innostukkaan? Pikkuhiljaa vihjailu muuttuu suostutteluksi, lahjomiseksi, aivopesemiseksi, kiristykseksi, murjottamiseksi sekä riitelyksi. Kumpikaan osapuoli ei ole valmis taipumaan. Voiko naiselta evätä mahdollisuutta äitiyteen? Voiko miestä pakottaa isäksi?

Välillä törmää keskusteluihin asiasta. "Jätänkö vaan salaa pillerit pois?" "Eihän yksikään mies ole valmis isäksi kyllä se siitä sitten kun lapsi syntyy." "Dumppaanko miehen koska hän ei halua lapsia?" Vauvakuume tunnetusti pehmentää naisen aivoja ja saa toimimaan tavoin jota ei muuten hyväksyisi. Tällaisissa tilanteissa en kyllä kadehdi tuota miessukupuolta. Miten jotkut naiset ovatkaan valmiita vetämään parisuhteen alas vessanpöntöstä saadakseen haluamansa. Moraalin omaava ihminen tietää, että vanhemmuus on aina sellainen asia johon toista ei saa pakottaa. On aika punnita mikä on tärkeintä. Rakastaako toista niin paljon, että on ok sen kanssa ettei välttämättä ikinä saa lapsia.

Välillä mietin mitä olisin itse tehnyt jos vauvahaaveeni olisi saanut jyrkän kieltävän vastauksen. En tietenkään heti olisi pakannut kamojani ja poistunut ovet paukkuen. Hieman lapsellisena ihmisenä olisin varmaan polkenut jalkaa sekä murjottanut. Kaikki päivät aivastellut toista päin josko kuumeeni tarttuisi. "Hienovaraisesti" vihjaillut ja suostutellut kunnes olisin saanut mitä haluan. Mies kuitenkin suostui. Punnitsi varmaan asian niin että jos ei vastaa myöntävästi saattaa muija lähteä lätkimään. Sekin on aina plussaa, että vauvojen tekeminen on kivaa.


Lopuksi on kai pakko lisätä, että lapsiahan saadaan ei vaan hankita. Vahinkoja oikeasti tapahtuu ja välillä ihmiset jotka lapsen haluaisivat sekä ansaitsisivat eivät sitä syystä tai toisesta saa. Saattaa olla, että ikinä ei tunnu olevan oikea hetki tai valmius vanhemmuuteen. Faktahan on se, että aina löytyy tekosyitä jättää asioita myöhemmäksi. Siihen kun on oma asunto tai vakityö. Lapsi ei kuitenkaan kahlitse ketään kotiinsa. Tuohan se mukanaan omat rajoitteensa, mutta ei se estä matkustelua tai uralla etenemistä. Eikä vauva myöskään yksinään tuhoa parisuhdetta. Väsymys sekä mahdollinen kateus toisen menemisistä tietenkin antaa hyvän pohjan riitelylle, mutta ei pieleen menneestä suhteesta voi syyttää ketään kolmatta osapuolta. Täytyyhän sekin muistaa, että yleensä vanhoina päivinään sitä katuu enemmän niitä asioita joita jätti tekemättä.

Ainiin. Kyllä niitä vauvakuumeisia miehiäkin löytyy. Ne vaan tuntuvat oleilevan jossain kiven alla.


Seuraa meitä myös Instagramissa (@askelininka)


Kuvat: Heli Mielonen

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Matka elämäni keskipisteeseen

Hehee terveisiä täältä räkäpapereiden keskeltä! Blogger on viime päivät pysynyt visusti suljettuna ja aika on mennyt ihan vain arjen pyörittämiseen. Tai eihän siinä mitään pyörittämistä ole, välillä tuntuu että se menee oikeastaan toisin päin ja itse yrittää vain pysyä kärryillä.

Onhan tässä lapsiarjessa ne omat hienoutensa. Vaikka aina (yleensä) kaikki ei mene niin kuin on suunnitellut, on jokainen päivä oma seikkailunsa. Nyt kun takana on villit 1v pippalot, 1v kuvaukset sekä 1v neuvola, on tullut aika totutella päiviin jo astetta kovemmalla vaihteella kulkevan pikkutyypin kanssa. Ensimmäiset asfaltti-ihottumat poskessa sekä hampaanjäljet ylähuulessa eivät ole hillinneet menoa ja joka päivä saakin huomata mitä uusia itsensä telomispaikkoja tuo pieni, aivan kuin kengät väärissä jaloissa kulkeva tyttö löytääkin. Oppi ikä koko ikä. Vai miten se nyt menikään?



Koska äitien selviytymisopasta ei ole vielä tullut vastaan, on itse joutunut opettelemaan tämän juuri itselleen sopivan "äidinkäyttäytymismallin". Virheistään sitä pitäisi oppia ja sitä rataa. Iän ja kokemuksen tuoma viisaus on vielä toistaiseksi jäänyt myytiksi ja joka päivä sitä tuntee heräävänsä vain tyhmempänä ja tyhmempänä. Enemmänkin sitä on oppinut kuinka vähän sitä loppujen lopuksi tietää yhtään mistään mitään. Jokainen päivä kun on täynnä yllätyksiä sekä uusia seikkailuja, ei putkinäölle sekä itsensä tai muiden tuomitsemiselle jää tilaa.

Olisipa kiva lorutella menemään mitä kaikkea upeuksia sitä onkaan oppinut tänä ensimmäisenä vuotena tuon elämäni keskipisteen kanssa. Olisi kiva runollisin mielin kirjoittaa ehdottomasta rakkaudesta, pitkäjänteisyydestä sekä löydetyistä voimavaroista. Eihän se kuitenkaan niin mene. Vaikka rakkaus on kuinka ehdotonta, pitkäjänteisyys kuulostaa edelleen sadulta ja välillä voimavarat ovat piilossa sängyn alla. Jos jotain tässä on oppinut niin sen, että jos jätät iltapalaleipäsi vessäkäynnin ajaksi sohvapöydälle, on joku siitä vetänyt juustot päältä tai jos viereisestä huoneesta kuuluu kolinaa niin voi olla rauhallisin mielin kun taas liian pitkästä hiljaisuudesta kannattaa huolestua. 




Entäs te muut äidit? Mitä äitiys on teille opettanut?


Kuvat: Heli Mielonen