keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Menetyksen monet kasvot

Tiedättekö sen tunteen kun omia ajatuksia on vaikea pukea lauseiksi? Niitä pyörittelee mielessään ja yrittää keksiä juuri oikeita sanoja. Tietyt aiheet saavat normaalisti jopa liiankin tiuhaan avautuvan sanaisen arkun lukkiutumaan. Tämäkin postaus on pyörinyt luonnoksissa jo jonkin aikaa ja tuntunut toisinaan liian henkilökohtaiselta tai toisinaan ihan päin mäntyä kirjoitetulta. Joskus on kuitenkin tärkeää ottaa härkää sarvista kiinni ja kohdata omat demoninsa.


Meistä jokainen on kokenut ja tulee kokemaan elämänsä aikana menetyksiä. On se sitten läheisen poismeno, ystävien välirikko tai vaikka työpaikka niin menettäminen kirpaisee. Menetys satuttaa ja suututtaa. Tämän kivun jokainen käsittelee omalla tavallaan ja jotkut tuntevat sitä herkemmin kuin toiset. Kenenkään toisen tuntemaa menetystä sekä surua ei pidä aliarvioida tai arvostella ja jokainen jotain itselleen tärkeää menettänyt ansaitsee lohtua.

Mitä minä sitten olen menettänyt? Kuten osa teistä jo tietääkin olen menettänyt lapseni. Vai saako sitä lapsen menetykseksi siinä vaiheessa sanoa? Oliko kyse vain kahdesta viivasta tikun varressa ja jostain epämääräisestä solumöykystä? Itsehän koin keskenmenon 21-vuotis syntymäpäiväni aamuna. Tekohymy kasvoillani marssin aamuvuoroon töihin. Tervehdin muita muka iloisena ja kesken työpäivän kiirehdin vaihtamaan housuni kun veren tulo ei pysynyt aisoissa. Vessassa käydessä näin lupauksen elämäni seikkailusta valuvan alas viemäriin. Se mikä oli ensin täydellinen yllätys ja oli pikku hiljaa muuttunut joksikin uudeksi sekä jännittäväksi, oli nyt yllättäen poissa.

Tämän jälkeen lohdutin itseäni ajatuksella, että tuolla pienellä lapsen alulla ei ollut kaikki hyvin. Että oli kaikille parhaaksi, ettei raskaus edennyt pidemmälle. Mitä turhaa surua olisikaan tuottanut jos raskaus olisi edennyt normaalisti ja lapsi olisi syntyessään todettu niin sairaaksi ettei hän siitä selviäisi. Voi sitä kaipauksen määrää jos olisin saanut hetken ihailla niitä minisiä varpaita ja sitten seurata vierestä kuinka pieni, eloton lapsi kannetaan pois. 


Minä koin menetyksen ja selvisin siitä. Tällä hetkellä makuuhuoneessa nukkuu pieni tyttö joka sai alkunsa alle kaksi kuukautta tämän jälkeen. Juuri tätä tyttöä minulla ei olisi jos mitä tapahtui ei olisi tapahtunut.

Voiko siis sanoa, että kaikella on tarkoituksensa?



Meitä voi seurata myös Instagramissa 


torstai 8. joulukuuta 2016

Fitnessmuikkelin salainen päiväkirja

Ulkona on liian kylmä. Kello näyttää vasta neljää ja pimeys on jo laskeutunut. Tuuli tuivertaa kasvoihin kun jatkan matkaa kohti päämäärääni. "Apua jäiköhän minulta kahvinkeitin päälle?" "Muistinkohan laittaa asunnon oven takalukkoon?" Yritän keksimällä keksiä syitä miksi kääntyä takaisin. Motivaatio hukassa ja kiinnostus nolla. Astun sisään lämpimään ja rupean kaivelemaan painavaa kassiani. Piipautan korttini lukulaitteeseen samalla kuunnellen painojen kolinaa taustalla. Jes täällä taas. Nimittäin salilla.

Monesti kysyn itseltäni, miksi lähdin mukaan tähän leikkiin. Myin itseni kahdeksi seuraavaksi vuodeksi salille ja nyt salaa toivon murtavani jalkani jotta saisin jäsenyyteni tauolle. Vilkaisen peilistä itseäni ja kiinnitän huomiota alleihini jotka roikkuvat pahemmin kuin yli 80- vuotiaalla isoäidilläni. Ai niin siksi. Vastaan tulee isokokoinen mies numeroa liian pienessä paidassa selkä märkänä. Käsivarsien koosta päätellen salilla on tullut käytyä useammin kuin kerran viikossa ja heti tekisi mieli pysäyttää toinen udellakseni mistä löytää moinen motivaatio. Sen sijaan tyydyn kuitenkin naureskelemaan itsekseni ajatukselle miltä itse näyttäisin moisilla lihaksilla ja pian huomaankin jo suunnittelevani omaa supersankarinimeäni. 

Naisten pukuhuoneessa käy tasainen puheensorina. Kiinnitän huomiota rouvaan, joka lisäilee reilun määrän hajuvettä "ethän käytä voimakkaita hajusteita"- kyltin vieressä. Pukeudun ripeästi upeisiin uusiin salivaatteisiini. Ei mikään ihme että ihmisiä näkee keskellä kaupunkia salipöksyissä! Tuovathan ne selvää ryhtiä myös omaan, enemmän sekä vähemmän roikkuvaan selluliittitakapuoleeni ja tunnen oloni heti hyvin urheilulliseksi. Täytynee muistaa ottaa saliselfie ennen lähtöä todisteeksi muille kuinka reipas ja uskottavasti pukeutunut olenkaan! Ja oikealla filtterillähän saa minkä tahansa kuvan näyttämään entistä paremmalle.

Salilla olo itsessään menee ihan hyvin. Lämmitellessäni pohdin uudestaan supersankarinimeäni samalla nauttien ympäröivästä raudan ja hien hajusta. Ohjelmastani päätän jättää pari liikettä väliin ihan vain koska tajusin unohtaneeni ajaa kainalokarvani ja vatsoja tehdessäni huomaan ponnistelun alkavan pierettämään. Lopulta päädyn istuskelemaan ja tuijottamaan kadehtien muiden reippailua. Kyllä minulle kuuma tuli joten jotain on vissiin tullut tehtyä. Kompuroin ylös aitiopaikaltani koska on aika poistua takavasemmalle. Jostain syystä yleiset suihkut eivät taas houkutelleet joten pukkarista ulos astuessani jälkihiki pukkaa päälle ja sieluni silmin näen ympärilläni pörräävän kärpäslauman. Kotiovella tajuan unohtaneeni ottaa selfien. Kiva eihän kukaan nyt usko, että jaksoin mennä mihinkään salille. Koska salisukkien tuoksua ei ole niin helppo ikuistaa someen joudun varmaan raahautua sinne uudestaan huomenna. 


Kieltämättä olo on liikkumisen jäljiltä ihmeen energinen. Nanosekunnin ajan ymmärrän sen salilla käymisen viehätyksen. Jalkojen lihaksia hieman särkee joten kotiin päästessäni kaivaudun sohvannurkkaan. Syön neljä Tuplan proteiinipatukkaa tuudittautuen ajatukseen, että niiden täytyy olla terveellisiä. Suunnittelen vielä rahkan hakemista jääkaapista koska sellaista tälläisen kovemman luokan fitnessmuikkelin kuuluu syödä. Itselleenhän kuitenkin kuuluu olla armollinen joten lopulta päädyn näpyttämään googlen hakukenttään pizza-online.

Löytyykös muita yhtä hurjia salilla kävijöitä?


Meitähän voi seurata myös Instagramissa